Tervetuloa Klassikkopalettiin!
Klassikkopaletti on linkki kirjallisuuden klassikoiden maailmaan ja työkalu niiden työstämiseen.
Jäikö sinua vaivaamaan, mitkä ihmeen klassikot? Jotkut Cervantesin, Aristoteleen ja Tolstoin pölyttyneet tiiliskivet? Nekin mutta myös paljon sellaista, mistä et ole osannut uneksiakaan. Ei muuta kuin avoimin mielin peremmälle vain!
Matka kirjallisuuden klassikoiden maailmaan voi alkaa!
Mitä kirjallisuuden klassikot ovat?
Prologi: Kirja oli osittain vaikealukuinen, ja tehtävänä kirjan tiivistys yhteen esseeseen vaikuttaa tuskaisen kovalta ja keskiajan mestaajan ammatin harjoittamiselta, jos länsimaisen filosofian johtohahmoista leikkaisi edes yhden pois, jättäisi jonkun ideologian, tai sen vastaideologian huomioimatta. Kirjaa siis on mahdoton tiivistää lukioesseen mittaiseen juoneen, joten päätin ottaa ajankohtaisen ongelman ja pohtia sitä käytännön -, objektiivisesta-, ja yhteiskuntateoreettisesta näkökulmasta, niiden kaikkien ollessa osa filosofiaa. Enjoy! 😀
Jyrki Katainen totesi kokoomuslaisen linjan, että Suomen tulevaisuus riippuu pienistä- & keskisuurista yrityksistä. Vastikään kuitenkin nykyinen hallitus teki ehdotuksen ”eläkelaitosten vakavaraisuutta koskevien säännösten muuttamiseksi”, joka käytännössä menee eläkeyhtiöiden sijoitusturvarahastoon. Alkuperäinen poikkeuslaki esityksestä säädettiin vuonna 2008, kun finanssikriisi oli romahduttanut osakkeiden arvon ja sitämukaa eläkeyhtiöiden vakavaraisuuden. Poikkeuslaki päättyy tänävuonna ja eläkeyhtiöt tarvitsevat sen rahan, voidakseen sijoittaa sen riskipääömiin.
Edeltävä esitys on on siis hallituksen hyväksymä. Rahaa kerättiin pien- & keskisuurilta yrityksiltä vuoden 2008 poikkeuslain nojalla tänävuonna noin 1600 miljoonaa euroa, eli 1,6 miljardia euroa. Todellinen rahantarve oli vain 200 miljoonaa euroa, eläkeyhtiöiden sijoittaessa lähinnä vain valtionyhtiöihin ja vakaisiin yrityksiin. Eli jollen aivan surkea matematiikassa ole, viivan alle jää noin 1,4 miljardia euroa ylimääräistä rahaa hallituksen ja eläkeyhtiöiden pussiin. Ja tämä sama hallitus siis toteaa Suomen tulevaisuuden olevan pienyritysten varassa, niiden kasvun ja liikevaihdon määrittäessä tulevaisuuden Suomen kassan. Kyseessä on siis tasoitusvastuu, jossa työeläkeyhtiöt keräävät rahaa yrityksiltä, mm. työkyvyttömyyseläkkeisiin. Viimeksi asiasta keskusteltiin julkisella tasolla vuonna 2005, jolloin työeläkeyhtiöt lupasivat palauttaa yrityksille liikaa perittyä rahaa. Palautuksia toteutettiinkin, mutta samalla nousivat yrityksiltä perittävät työkyvyttömyysmaksut, joka johti finanssikriisin aikaan poikkeuslakiin asti.
Heli Beckman sosiaali- ja terveysministeriön johtaja sanoo “Tarkoitus on vahvistaa työeläkelaitosten riskinkantokykyä tehostamalla nykyisten riskipuskureiden käyttöä. Sijoitustuottojen avulla hillitään työeläkemaksuihin kohdistuvaa nousupainetta.” Eli suomeksi eläkeyhtiöillä menee nykymenolla hyvin, mutta halutaan lisää rahaa riskisijoituksia varten. Riskisijoituksissa on erittäin usein kyse tuurista, menestyykö yhtiö vai ei, on silkkaa arpapeliä 1,4 miljardin euron rahavaroilla. Tässä voisi toki vetää myös Wallin-kortin tämän asuntokaupoista valtion sijoitusyhtiöiden kanssa, mutta se on pikkurahoja verrattuna oivaltamaani ideaan. Se on vastaus kysymykseen: “MISSÄ EUROOPASSA ON TÄLLÄHETKELLÄ SUURIN RISKISIJOITUKSEN KOHDE?”
Kreikka, Espanja, Irlanti… Nämä valtiot ovat pyörineet otsikoissa enemmän kuin Keski-Suomen ylpeys, Teuvo Hakkarainen baarissa ja jokainen niistä pyytää yksityisiltä sijoittajilta lainaa. Viimeviikon torstaina valuuttakurssit ja yleispörssit Yhdysvalloissa ja Euroopassa notkahtivat reilusti, kun Espanja ei saanut tarvitsemaansa lainasummaa kasaan yksityisiltä sijoittajilta. Suomen kuluvan vuoden budjetti on itsessään jo 7 miljardia miinuksella leikkauksista huolimatta. 1,4 miljardia euroa pienyrityksiltä piristäisi lukemaa huomattavasti. Tai jos Europarlamentti vaatii Suomelta osallistumista velkakriiseihin “velkaosakkeita” ostamalla, sopisi se Beckmanin sanojen raameihin riskisijoitusrahaston kasvattamisesta. Ja Espanjaan sijoittaminen se vasta riskipeliä onkin!
Kirjani, Esa Saarisen “Länsimaisen filosofian historia Sokrateesta Marxiin”, opetti, että filosofia ei tarjoa valmiita vastauksia, vaan se tarjoaa työkalut itsenäiseen ajatteluun. Tämä uutinen iski silmääni toissaperjantaina ja se kiehautti oikein olantakaa, opittuani tulkitsemaan vaikeasti muotoiltujen tekstien perimmäisiä ideoita, jotka kiedotaan sivistyssanojen kierteeseen, tehden sen tavantallaajalle vaikeaksi ymmärtää ja usein haluttomuus yrittää ymmärtää ja kuunnella tarkkaan, antaen jokaiselle sanalle painoarvoa hyläten Occamin partaveitsen periaatteen (yksinkertaisin selitys on paras), jonka poliitikot osaavat kunnioitettavan hyvin kietoa siihen viimeiseen lauseeseen, joka ei kuulijalle itsessään kerro mitään, mutta jättää hänet tyytyväiseksi kuultuaan asiasta.
Winston Churchill aikanaan totesi, että demokratia on huonoin valtionmuoto, jos ei oteta huomioon kaikkia tähänmennessä kokeiltuja. Yhdistettynä itämaisen filosofian kulmakiveen, “kaiken mikä on ollut, on myös kuoltava.” Voimmeko ajatella jälleen yhden aikakauden yhteiskuntapolitiikkamme historiassa olevan lopuillaan? Rehellisesti, uskotko euroalueen kriisin ratkeavan? Itse en usko. Nykyisessä kapitalistisessa järjestelmässä rahaa on luvattu enemmän kuin sitä on olemassa, hyvänä esimerkkinä Kreikka ja varsinkin Yhdysvallat. Valtiot maksavat velkojaan ottamalla lisää velkaa ja Yhdysvallat maksavat omat velkansa omissa dollareissaan. Ja kun rahaa on luvattu enemmän Kiinaan, kuin sitä on olemassa, on joku osa tässä matemaattisessa yhtälössä pielessä.
Nykyinen kapitalistinen talousjärjestelmä, mikä on valtaosassa maailmaa käytössä, perustuu Locken liberalismiin. Locken muistiinpanoista on mm. johdettu Yhdysvaltain perustuslaki. Tämänpäivän maailmassa voidaan varmaan puhua jo uusliberalismista, joka linjaa omistusoikeuden rajummin kuin Locke. Sen mukaan verovaroilla tuotettavat palvelut sisältävät vain ja ainoastaan yövartijavaltion mallin, eli valtio kustantaa poliisi- & palovoimat, ei mitään muuta. Yhdysvalloissa kyseinen malli on käytössä, höystettynä muutamalla sosialistisella ydinajatuksella, kuten ilmainen peruskoulutus. Nimitys tälle on sosiaaliliberalismi. Nykyisen Suomen malli on kuin suoraan John Rawlsin kirjoista, joissa hän määrittää hyvinvointivaltion perustan, “yhteisö on vain yhtä hyvä kuin sen heikoin yksilö.” Itse pidän nykyistä sosiaaliliberalistista mallia, joka Suomessa on käytössä aivan mahtavana ja Kreikan perusteella ei tulisi tuomita koko liberalistista aatesuuntaa tuomituksi.
Kreikan ja Espanjan ongelmat perinpohjin johtuvat lähinnä siitä, kun kansalaiset eivät noudata kansalaisvelvollisuuksiaan veronmaksusta, harjoittavat harmaata taloutta. Myös talousjärjestelmän muututtua radikaalisti, että vanhan maailman talousmahdit eivät enää pysy kehityksen tahdissa, pitää osansasyynsä sisällään Kreikan ja Espanjan talouden rapautumiseen. Esimerkiksi Platonin “Valtio”-dialogi, jossa hän pyrkii määrittämään täydellisen valtiomuodon oman elinaikansa kulttuuriin, kulttuuriin jota noudatettiin ongelmamaissa aina vuoteen 2008 asti, joskin sen jäänteitä on havaittavissa.
Lopputulos on Platonin Valtiossa utopistinen, teoriaa liiemmin jaarittelematta, (5-osainen dialogisarja) jonka mukaan ihanteellisen valtion koko olisi 50 000 ihmistä. Platonin elinaikana, noin 2000 vuotta sitten, valtiot Euroopassa olivat kaupunkivaltioita. Kreikan valtti oli sen kauppalaivasto, tieteet ja käsityötaito. Nykyisin Kreikan kauppalaivasto ei maksa veroja, tieteet tehdään huippuyliopistoissa, muualla kuin Kreikassa ja käsityötaidolle ei ole enää kysyntää. Jopa kreikkalaiset itse laistavat veronmaksusta, joka mm. Suomessa ja Saksassa nähdään velvollisuutena. Immanuel Kantin moraalietiikan mukaan, tarkennettuna kategorisen imperatiivin mukaan etiikka voidaan perustaa kolmeen maksimiin. Ensimmäisen maksimin ehto on jokaisen teon universaalius. Eli teko jonka teet tulee olla sen mukainen, että siitä voidaan johtaa laki. Kreikkailaisista osa maksaa veroja ja jokainen on ollut asemassa vaikuttaa yleiseen asenteeseen, päätöksentekoon äänestämällä tai keskustelua herättämällä. Kategorisen imperatiivin mukaan teko on siis tuomittava. Toisen maksimin mukaan valehtelu on kiellettyä. AINA. Kreikan hallitus euroon pyrkiessään valehteli taloustilanteestaan, joten Kreikka voidaan nähdä syyllisenä tässäkin maksimissa. Kolmas maksimi käsittelee tilannetta, jossa murhamies tulee ovelle ja kysyy henkilöltä, missä tämän lapset ovat. Henkilö ei imperatiivin mukaan saa valehdella, mutta mikään ei estä häntä lyömästä ovea kiinni. Kuvitellaan tämä jälkimmäinen tilanne todellisuudessa. Kuvitellaan euro taloon, jolta Kreikka tulee kysymään lupaa liittyä valuuttaliittoon. Euro hyväksyy Kreikan pyynnön, itse toimittamansa lausunnon mukaan sen talous on euroon liittymisen vaatimalla tasolla. Kreikka tulee useamman vuoden kulttua ilmoittaen velkatilanteestaan, joka saattaisi romahduttaa koko valuuttaliiton inflaatiollaan. Kaveri, jolle laina on annettu, on siis valehdellut eurolle päin naamaa 8 vuotta. Tulisiko euron tässätilanteessa hyväksyä Kreikan valehtelu, vai potkia valuuttasopimuksen sääntöjä rikkonut maa ulos? Kategorisen imperatiivin, johon lainsäädäntö pohjimmiltaan perustuu, jokainen maksimi kolmesta, idioottimaisen yksinkertaisesta laista sotii anteeksiantoa vastaan. Toisin kävi. Europarlamentti nyt siis tietoisesti ensimmäisen maksimin perusteella salli jäsenilleen oman taloustilanteensa valehtelun, sopimuksen halventamisen ja kaiken tämän päälle vielä lainrikkojan rahallisen tuen. Säädettiin laki, jonka rikkomisesta “palkitaan.” Ymmärrän toki, että euro rahayksikkönä olisi tuomittu inflaatioon ilman ulkopuolisten apua kriisimaille, mutta onko tämä eettisesti oikein? Saarisen kirja ei välttämättä tarjonnut vastauksia kysymykseen, mutta se opetti ajattelemaan itse. Tai kuten Saarinen asian itse kuvailee, hän pyrkii opettamaan ajattelemaan itse. Rakastamaan viisautta, filosofiaa.
Aiemmin pohtimani demokratian oikeutus ja itämaisen filosofian lausahdus ”kaiken mikä on ollut, on myös päätyttävä” pistävät miettimään, ovatko demokratia ja liberalismi oikeat vaihtoehdot valtion perustamiselle, jos kansa äänestää johtajikseen henkilöitä, jotka lait säädettyään eivät noudata niitä. Kurssilla kävimme kirjallisuushistorian aikakausia ja Marxin mukaan kulttuuri ja kirjallisuus määrittyvät yhteiskunnan alarakenteen mukaan, eli talouden. Elämmekö siis nyt postmodernin aikakauden loppua? Kyllä, sanon minä. Mikä siis tulee olemaan uuden yhteiskuntamme perustava ideologia? Onko se Marxilainen sosialismi? Lockelainen täysliberalismi yövartijavaltioineen? Vai nouseeko postmodernin ajan tuhkasta uusi ideologia joka Churchilin sanoin on ”huonoin, jollei oteta huomioon kaikkia tähänmennessä kokeiltuja? Sen kertoo meille aika.
Voiko pieni pärjätä suurta vastaan?
Lukemani klassikko oli Hergén kirjoittama Tintin seikkailut – Sininen lootus, joka kuuluu maailmankuuluun Tintti-sarjaan. Kirja on ilmestynyt vuonna 1936 ja se kertoo pienen, mutta sinnikkään ja ovelan Tintin seikkailuista. Tällä kertaa Tintti on aluksi Intiassa mihin saa tiedon, että Kiinassa tarvitaan hänen apuaan. Tintti lähtee Kiinaan ja joutuu heti murhayritysten kohteeksi. Seuraa Tintin taistelu oopiumikauppiaita vastaan, jossa Tintti meinaa joutua monesti kiikkiin ja jopa surmatuksi, mutta aina hän pääsee pakenemaan joko oman oveluuden tai Lohikäärmeen poikien avustuksella. Oopiumikauppiaat alkavat jo kyllästyä Tintin temppuiluun ja tekevät kaikkensa saadakseen hänet kiinni. Koko teoksen ajan Tintti ja oopiumikauppiaat taistelevat ja vasta aivan lopussa taistelu ratkeaa. Mutta kummalle taholle, se selviää vain ja ainoastaan lukemalla kirjan.
Tintti-kirjoissa esiintyy yleensä monia eri teemoja, eikä tämäkään kirja tehnyt siinä asiassa poikkeusta. Ystävyys ja jännitys nousivat vahvimpina teemoina esiin teoksesta. Ystävyys esiintyy Tintti-kirjoissa Tintin ja hänen koiransa Miloun vahvana ystävyytenä. Myös Tintin ystävä kapteeni Haddock tuo normaalisti oman mausteensa mukaan kirjoihin, mutta tässä teoksessa hän ei ollut mukana. Tintti-kirjat ovat yleisesti jännittäviä ja ne sisältävät monia juonenkäänteitä ja rikokset ratkeavat aina aivan kirjan lopussa.
Kirjan päähenkilönä toimii aiemmin mainitsemani Tintti. Hän joutuu teoksen aikana monesti ongelmatilanteisiin ja joskus jopa vaarallisiinkiin tapahtumiin. Hän ratkaisee ongelmia äärimmäisen ovelasti ja tyylikkäästi. Hänellä on loistava kyky hoitaa vaarallisetkin tilaanteet edukseen, vaikkakin välillä Tintin liiallinen uteliaisuus koituu hänen kohtalokseen. Kirjailija Hergé käyttää juonenkäänteitä paljon ja taitavasti, ja ne ovat useasti ennalta-arvaamattomia. Näiden takia Tintti joutuu ongelmatilanteisiin monesti ja joutuu käyttämään aivojaan ratkaistakseen ongelmat.
Pidin kirjasta henkilökohtaisesti ja olen aina tykkännyt Tinteistä ja myös Hergén tyylistä kirjoittaa. Vaikutuksen minuun teki etenkin se, kuinka hienosti tarinasta näkyi sen ajan yhteiskunta. Kirja on kirjoitettu ennen toista maailmansotaa ja siinä näkyy hyvin vahvasti Kiinan ja Japanin välinen jännite. Kiinan ja Japanin välillä oli sota vuosina 1937-1945 ja teos on tehty vuotta ennen sodan alkua. Koko kirjan ajan kiinalaiset puhuvat pahaa japanilaisista eivätkä tule ollenkaan toimeen heidän kanssa ja myös päinvastoin. Hergén kirjoitustyylistä paljastuu myös molempien maiden imperialismi. Molemmilla on mahtipontiset armeijat ja toisen maan valloittaminen on kaikki kaikessa heille. Todella ovelaa yhdistelyä sen ajan yhteiskuntaan Hergéltä. Pidän itse koko Tintti-sarjaa kirjallisuuden klassikkona, mutta mielestäni yksi sarjakuva ei ole vielä klassikko itsessään. Sen pitää olla todella vakuuttava ja tunteita herättävä, jos klassikon tekemiseen pyrkii.
Kirja oli kokonaisuudessaan kuitenkin todella mielenkiintoinen ja varsinkin pidin Hergén tietyllä tavalla rohkaisevasta tyylistä kirjoittaa. Pieni, utelias, äärimmäisen ystävällinen ja päättäväinen lehtimies ratkaisee rikoksia vaarallisia rikollisia vastaan. Tämä antaa positiivisen kuvan ja antaa rohkeutta kaikille, jotka taistelevat jotain suurempaa vastaan.
Grenouille Jean-Baptiste oli sekä hullu että nero jonka elämällä oli vain yksi tarkoitus; luoda mestarituoksu joka saisi ihmiset lakoamaan hänen edessään. Tuoksu, joka nostaisi hänet, suuren neron muiden ylle. Grenouillella oli maailman tarkin nenä, hänen ei tarvinnut kävellä seuraavaan huoneeseen tietääkseen mitä oli oven takana sillä hänen nenänsä näki pimeässäkin. Nuori Jean-Baptiste huomasi ajan mittaan ihmisten tiedostamattaan havainnoivan maailmaa ja toisiaan hajujen avulla,ja oppi käyttämään tätä hyväkseen. Olikin kohtalon julminta ivaa ettei maailman taitavin ja kieroin parfymööri itse haissut miltään. Mies, jolle tuoksut olivat asioiden sielu, ei nähnyt itseään, ei tiennyt kuka oli. Grenouille pelkäsi sokeutta joka kalvoi hänen sydäntään, niin paljon, että päätti luoda itselleen oman tuoksun.
Grenouile etsi täydellisintä tuoksua ja löysikin sen, pitämättä ongelmallisena sitä tosiasiaa että tuoksun lähde oli toinen henkilö. Tuoksu ei kuitenkaan ollut vielä valmis, se oli vasta tuoksun verso joka odotti kasvamista täyteen varteensa. Niinpä parfymööri vaani pohtien – entä jos hän ei kykenisi vangitsemaan tuota ihmettä kunnollisesti, jos hän tekisi jonkin mitättömän virheen ja tuhoaisi ainoan mahdollisuutensa onneen? Mitä jos vangittu tuoksu loppuisi kesken, tyttö olisi silloin jo kauan sitten kuollutta madonruokaa. Eihän tuota suurenmoista lahjaa voisi heittää hukkaan, sitä ei tulisi käyttää pelkiltään, olihan tauluillakin kehykset. Täytyisi kerätä lisää aineksia ja rakentaa mestariteos jonka keskiöön tytön tuoksu asettuisi kuin lakikivi holvikaareen.
Huhu kertoi nimettömän murhaajan riehuvan eräässä Ranskan kaupungissa. Hirmutekojen yhtälö vaikutti järjettömältä. Kasautuvien ruumiiden seasta löytyi kuitenkin eräs punainen lanka. Kaikki uhrit olivat kauniita nuoria naisia joilta oli anastettu veriteon yhteydessä vaatteet ja hiukset. Grenouillen kerättyä pulloittain sieluja (joina hän tuoksuja piti) oli hän valmis toteuttamaan lopullisen suunitelmansa.
Se oli samaan aikaan naurettavan helppoa ja silti niin kovin vaikeaa, eihän kukaan ollut koskaan mitään tällaista luonut?! Grenouille oli saanut tahtomansa! Vihdoinkin ihmiset näkivät hänet! Hän oli olemassa ja häntä rakastettiin. Se oli eriskummallista. Orpo Grenouille jota ei oltu koskaan ennen rakastettu … Ihmiset suorastaan himoitsivat häntä, tuota mestarituoksun valmistajaa. Hän voisi tehdä mitä vain ja sitä pidettäisiin jumalaisena ihmeenä. Parfymöörin tuoksunaamion takana kuitenkin kyti. Eiväthän ihmiset oikeasti tuota pikkumiestä rakastaneet vaan olivat sekaisin maailman hienoimmasta tuoksusta. Grenouille tiesi sen ja vihasi ihmisiä yhä enemmän ja enemmän. Mikseivät hekin voineet vihata häntä? Nuo mielettömät typerykset!! Hän oli epäonnistunut surkeasti. Mestarituoksun avulla Grenouille voisi valloittaa maailman ja julistautua sen yksinvaltiaaksi, mutta lopulta Grenouille antautui ihmisten armoille, ihmisten joiden sokea rakkaus lopulta repisi hänet osiin.
Elämän tarkoitusta etsimässä
Mitä tapahtuu, kun yhdistetään muun muassa tyypillinen brittimies, maanis-depressiivinen robotti, kaksipäinen ja kolmikätinen hulivilipresidentti sekä äärettömällä epätodennäköisyysmoottorilla varustettu avaruusalus? Tähän kysymykseen kykenee luultavasti vastaamaan ainoastaan Douglas Adamsin Linnunradan käsikirja liftareille (1979). Uskomattomaan tahtiin lentävän mielikuvituksen tuotteena syntynyt tieteisparodia, joka on maailman ainoan viisiosaisen trilogian ensimmäinen osa, sinkoaa lukijan aivan uusiin sfääreihin. Huumoria säästämättä, laadusta tinkimättä.
Arthur Dent herää eräänä torstaiaamuna siihen, että hänen talonsa Länsi-Englannissa aiotaan purkaa ohitustien vuoksi. Hänen tietämättään sama kohtalo odottaa koko maapalloa asukkaineen: Maa on tuhottava tähtienvälisen rakennushankkeen tieltä. Arthurin ystävä Ford Prefect, joka on todellisuudessa kotoisin pieneltä planeetalta Betelgeuzen lähettyviltä, pelastaa itsensä ja Arthurin liftaamalla tuhooja-aluksen kyytiin. Erinäisten varsin epätodennäköisten sattumien tuloksena Arthur ja Ford päätyvät Linnunradan seinähullun presidentin varastamaan avaruusalukseen, joka kulkee äärettömän epätodennäköisyysmoottorin voimalla. Linnunrataa kierrellään ristiin rastiin maailmankaikkeuden perimmäisen kysymyksen selvittämiseksi.
Voin sanoa pitäneeni kirjasta huumorin vuoksi, mutta ehkäpä suurin syy on täydellisen ennalta-arvaamaton juoni. Olen erityisen yllättynyt siitä, kuinka kunnioitettava mielikuvitus Adamsilla on ollut – ainesta riittäisi moneenkin klassikkoon. Vaikkapa äärettömän epätodennäköisyysmoottorin vaikutusten kuvaaminen saisi absurdiudessaan Salvador Dalinkin kateudesta vihreäksi. Lisäksi maailmankaikkeuden kaukaisissa osissa on täysin päättömän kuuloisia yhteiskuntia, kansoja ja tapoja. Niistä kuitenkin löytyy tarkemmin mietittynä selkeitä yhtymäkohtia tämän maailman asioihin. Kalliita antareslaisen undulaatin sylkirauhasia esimerkiksi pidetään suurena herkkuna, vaikka ne ovatkin ällöttäviä, ja niitä ostavat rikkaat idiootit, jotka haluavat tehdä vaikutuksen toisiin rikkaisiin idiootteihin. Kuulostaako tutulta?
Typeryyksiin asti menevä statussymbolien tavoittelu ei ole suinkaan ainoa asia, jonka kustannuksella Adams irvailee käyttäen apuna vieraita aurinkokuntia. Ivapiikkejä lentelee niin byrokratian kuin ammattifilosofienkin suuntaan, mutta päällimmäinen teema koko kirjan aikana on maailmankaikkeuden asukkaiden jatkuva halu saada lisää tietoa, lisää rikkautta, lisää onnellisuutta – aina vain lisää. Tavoittelu kuluttaa mielettömästi aikaa, vaivaa ja rahaa, eikä siltikään johda toivottuun lopputulokseen. Kun elämälle etsitään tarkoitusta väärästä suunnasta, koko maailmankaikkeus on täynnä pelkkiä merkityksettömiä sattumia ja turhuuksien turhuutta.
Niin se vaan menee täällä kotoisessa maailmassammekin, minkä vuoksi ”planeetan asukkailla on ongelmana se, että he ovat suurimman osan elämästään onnettomia”. Postmodernina aikana ihmisten tyytymättömyys elämäänsä tuntuu osaltaan vain lisääntyneen teknologian kehittymisestä huolimatta, minkä Adamskin vaikuttaa panneen merkille jo kolmisenkymmentä vuotta sitten. Lopulta päädytään vain siihen, että parhaiten kaupaksi menee alkoholipaukkujen valmistusta tarkasti neuvova hakuteos, ja täydelliseksi rakennettu, aidolla inhimillisellä persoonallisuudella varustettu superälykäs androidi on myös superkyyninen pessimisti. Rikkaus ja tekniikka pettävät, ja paratiisi suorastaan kuhisee käärmeitä.
Ja saadaanhan se elämän tarkoituskin lopulta selville – yksinkertaista vastausta tosin ei ymmärretä eikä siihen niin ollen olla tyytyväisiä. Perimmäisen vastauksen ymmärtäminen noin vain kuulostaisi toki jo epärealistiselta jopa verrattuna ydinkärkiohjusten yhtäkkiseen muuttumiseen kaskelotiksi ja pelargoniruukuksi, huolimatta jopa siitä, että vastaus voi todellisuudessakin olla hyvin yksinkertainen. Kenties vielä joskus ymmärrämme sen.
Upporikas ja rutiköyhä
”Ei tästä voi seurata mitään hyvää”, ajattelen katsellessani nuhjuista takavuosien romaania. Tuntuu, ettei koulukiireiden keskellä pikaisesti valittu kirja voi tarjota mitään ajateltavaa esseeseen soveltuvista aiheista puhumattakaan. Kirja kuitenkin yllätti.
John Steinbeckin Helmi (1947) ei pikaisen silmäilyn perusteella vaikuta miltään kuolemattomalta klassikolta. Kirja kertoo Kino-nimisestä köyhästä eteläamerikkalaisesta intiaanista, joka lapsensa sairastuttua lähtee sukeltamaan helmiä voidakseen maksaa lapsensa hoidon. Kino löytääkin suuren, mittaamattoman arvokkaan helmen, josta saaduilla rahoilla hän voisi muuttaa perheensä elämän. Unelma loistavasta tulevaisuudesta valtaa Kinon ja hän alkaa varjella helmeä kuin omaa lastaan. Rahan himo ja ajatus ylellisestä elämästä kuitenkin sokaisee Kinon ja hänen elämänsä alkaa mennä jatkuvasti huonompaan suuntaan. Kirja ei alussa anna juurikaan viitteitä siitä, millaisia teemoja se käsittelee, mutta pitemmälle lukiessa teema alkaa selkeytyä.
Kirjan pääteema on ihmisen rahanhimo ja ahneus. Ennen helmen löytymistä Kino on onnellinen, vaikkei olekaan rikas. Helmen löytäminen kuitenkin muuttaa kaiken. Vaikka Kino aluksi ajattelee pelkkää hyvää ja lapsensa parasta aikomalla maksaa hänelle lääkärin ja koulutuksen, nousee rahanhimo pian sen käyttötarkoituksenkin edelle. Kino hylkää helmenostajien helmestä tarjoaman hinnan mielestään liian pienenä ja päättää vaimonsa estelyistä huolimatta lähteä pääkaupunkiin etsimään ostajaa, joka olisi valmis maksamaan korkeamman hinnan. Helmi yritetään useasti ryöstää ja Kino surmaa hyökkääjät ahneuden vallassa. Lopulta, erään hyökkäyksen aikana, Kinon poika haavoittuu ja kuolee. Silloin ahneudessaan tappajaksi muuttunut Kino tajuaa mitä on tehnyt, tuhoaa helmen ja palaa kotiinsa, tyhjin käsin ja ainoan lapsensa helmen vuoksi menettäneenä.
Kirjaa lukiessani ajattelin, ettei sen käsittelemä teema todennäköisesti vanhene koskaan. Ihminen on aina ollut, ja tulee aina olemaan ahne. Rahan takia ihminen helposti sekoaa ja uhraa sen vuoksi melkein mitä vain. Nykyajan kulutushyödykkeitä pursuava kapitalistinen yhteiskunta vain vahvistaa tätä piirrettä. Usein kuulee sanottavan: ”Olisinpa rikas niin voisin ostaa tuon” tai ”Jos mä voittaisin lotossa niin tekisin tämän”. Ihminen ei osaa olla tyytyväinen vaatimattomaan, mutta onnelliseen elämään, vaan himoitsee ylellistä elämää, joka vaikuttaa monin verroin paremmalta kuin oma, aivan tavallinen elämä. Todellisuudessa tämä asia on hyvin usein päinvastoin. Siitä ovat todisteena muun muassa julkkismiljonäärejä pursuavat iltapäivälehtien kannet. Uskon, että moni rikas ja kuuluisa kaipaa usein kaiken mediamyrskyn keskellä aivan tavallista elämää. Raha kääntyy hyvin usein omistajaansa vastaan, eikä vastoin odotuksia tuokaan onnea.
Rikkauden tavoittelu ei ole ihmiselle hyväksi. Tuskin kukaan meistä on täysin tyytyväinen siihen mitä omistaa, tai mitä omassa elämässä on. Olisi kuitenkin hyvä osata olla kiitollinen siitä, mitä on jo saanut. Varsinkin meidän hyvinvointiyhteiskunnassa asuvien, ylellistä elämää elävien tulisi tajuta miten etuoikeutettuja olemme jo saadessamme elää Suomen kaltaisessa maassa.
Kirja herätti minut ajattelemaan, että on tärkeää pitää huoli siitä, ettei koskaan anna rahan nousta elämässään tärkeämmäksi, kuin asiat, joista oikeasti välittää. Yrittäessään saada enemmän, menettää usein senkin mitä jo omistaa. Kirja antaa tästä surullisen todentuntuisen esimerkin. Kino olisi saanut helmestä jo ensimmäisellä myyntikerralla enemmän rahaa, kuin hänellä oli koskaan ollut. Hän ei kuitenkaan ollut siihen tyytyväinen, vaan halusi aina vain enemmän, menettäen lopulta kaiken. Kuten monet meistä elämässään, Kino ei osannut tyytyä hyvään, vaan ajatteli voivansa saada vielä enemmän. Se kostautui. Upporikkaasta tuli rutiköyhä.
Erilaisuusko rikkautta?
Niin usein kuulee sanottavan ”se on erilainen”. Tai vaihtoehtoisesti ”mä en tahdo olla erilainen”. Opettajat ja muut aikuiset toitottavat, kuinka ”erilaisuus on rikkautta”. Toisaalta taas lause ”sä oot niin erilainen kun me” on suurimpia loukkauksia, mitä toiselle voi sanoa. Mutta mitä on erilaisuus? Sitäkö, että poikkeaa massasta? Mutta mitä tämä massa sitten on – vai onko sellaista?
Patrick Süskind kertoo romaanissaan Parfyymi (1985) erään tarinan erilaisuudesta lähes kolmensadan vuoden takaa. Kirjan tarina on samalla sen päähenkilön elämäntarina. Alussa Jean-Baptiste Grenouille syntyy äitinsä hylkäämänä Pariisin kaduille. Syntymästään asti lapsi poikkeaa muista loistavan hajuaistinsa puolesta – ja lisäksi hänellä ei ole omaa ominaistuoksua ollenkaan. Grenouille alkaa hahmottaa maailmaa hajuaistinsa avulla, hän kykenee näkemään ja tuntemaan kaiken apunaan vain poikkeuksellisen tarkka nenänsä. Nuorellamiehellä ei ole elämässä ketään, ja hän on erilainen, vieroksuttu – traagistako?
Kirja laittoi minut pohtimaan juuri esittämiäni kysymyksiä erilaisuudesta jopa niin pitkälle, että sana erilaisuus alkoi kuulostaa typerältä ja keinotekoiselta. Yhteiskunnan perisynti on luokitella ja lajitella, ja erilaiseksi leimaaminen on osa sitä. Kirjassa Grenouillea kummeksutaan ja jopa pelätään. Pienestä pitäen häntä pidetään pahana, ”epäsikiönä ja sietämättömänä penikkana”, vaikka hän on vain pieni sylilapsi. Pojan kasvaessa häntä pidetään yhä kummallisempana ja pelottavampana, vaikka hän on hiljainen ja hyvin käyttäytyvä lapsi, eikä juuri poikkea muista, ainakaan ulkoisesti. Kaikki tämä vain siksi, että hänellä on ominaisuuksia, joita muilla ei ole. Hän on erilainen.
Tätä erilaisuutta käytetään myös todella usein hyväksi. Siihen saattaa liittyä poikkeuksellisia kykyjä, niin kuin Grenouillella; hänen taitonsa tuoksujen valmistajana on aivan omaa luokkaansa, ja monet parfyymien valmistajat käyttävätkin häntä hyväkseen tarinassa varastaen kunnian hajuvesistä. Luullaan, että Grenouille on niin typerä ja hidasälyinen, ettei hän ymmärrä joutuvansa vääryyden kohteeksi. Oikeasti tilanne on kuitenkin päinvastoin; Grenouille tietää tarkalleen, kuinka mainioita hänen tuoksunsa ovat, mutta hän haluaa mieluummin toimia piilossa ja harjoitella tuoksujen valmistamisen taitoa rauhassa. Tämä hidasälyinen ja erilainen poika siis oikeastaan käyttää näitä ihmisiä hyväkseen. Tämä on hyvä esimerkki siitä, että erilaisena pitämämme ihminen ei ole aina meitä huonompi, vaikka usein itsekeskeinen ihmismieli niin asian ajatteleekin.
Vaihtoehto hyväksikäytölle on siis se, että muille saattaa tulla ylemmyydentunne erilaiseen ihmiseen; jos kaikki muut kokevat olevansa keskenään samanlaisia, tai jotenkin parempia kuin tämä erilainen henkilö, ruokkii tämän yhden ihmisen mollaaminen ja vähättely heidänkin itsetuntoaan. Tähän ilmiöön perustuu kaiketi myös koulukiusaaminen, sillä usein juuri jollain tavalla joukosta poikkeavat lapset joutuvat kiusauksen kohteeksi, ja kiusaajat pönkittävät toiminnallaan usein omaa, huonoa itsetuntoaan.
Usein erilaisuutta myös ihaillaan. Nykyään on muotia se, ettei noudata muotia lainkaan, vaan pukeutuu omalla tyylillään ja tekee asioita, jotka ovat itselle tyypillisiä ja sopivia. Parfyymissä tätä puolta ei kuitenkaan hirveästi nähdä ainakaan ihmisten vapaasta tahdosta, ainoastaan Grenouillen manipulaation seurauksena. Erilaisuus on siis melkoinen ristiriita, ja jokainen suhtautuu siihen omalla tavallaan, toiset arvostellen, toiset taas ihaillen.
Nyt kirjan luettuani uskon, että eräs Parfyymin klassikkopiirteistä on juuri tämä; se saa ihmisen ajattelemaan erilaisuutta ja ihmisten suhdetta erilaisuuteen kirjailijan taitavan kuvauksen ansiosta. Jopa kirjan loppuratkaisu korostaa sitä, että yhteiskunta vieroksuu erilaisuutta ja toisaalta myös hyökkää sen kimppuun kuin haaskalintu tahtoen tuhota sen kuitenkin samanaikaisesti sitä ihaillen ja palvoen.
Kysyn mi on onni
Avaan ensimmäisen sivun kirjasta Muumilaakson marraskuu (1970) ja astun Tove Janssonin luomaan syksyiseen laaksoon. Muumilaakson marraskuu on menestyksekkään Muumi -kirjasarjan yhdestoista ja viimeinen teos – kertomus, joka antaa päätöksen Muumien tarinalle. Teos keskittyy kertomaan mitä entisille Muumilaakson asukkaille tapahtuu, kun he yllättäen huomaavat elämänsä olevan kurjaa ja päättävät lähteä kukin tapaamaan Muumeja, mielessään etäinen muistikuva kesän riennoista. Mutta Muumitalo onkin tyhjä ja Muumit poissa. Näin alkaa Janssonin syvällinen tarina onnesta, muutoksesta ja siitä, onko muutos ylipäätään tärkeää.
Muumit ovat tosiaankin poissa, eikä näitä tuttuja hahmoja nähdä tässä kirjassa ollenkaan. Huomaan tarinan luonteen poikkeavan aikaisemmista Muumitarinoista – kerronta on vakavaa ja rauhallista, villit ja hullunkuriset tapahtumat ovat jääneet menneisiin kesiin. Tällä kertaa parrasvaloissa eivät olekaan hauskat seikailut, nyt tarkastelun kohteena ovat Muumit itse. Vaikka olen lukenut useimmat Muumi -kirjasarjan kirjat, huomaan pohtivani kirjan ystävysten – Mymmelin, Hemulin, Nuuskamuikkusen, Vilijonkan, Ruttuvaarin ja Tuhdon – kanssa samaa kysymystä. Millaisia Muumit oikein olivat? Muistan heidän olleen pyöreitä ja ystävällisiä, huolettomia ja rakastettavia, mutta en juuri muuta. Ystävysten muistikuva Muumeista on hatara, mutta he uskovat Muumien olleen kaikin puolin täydellisiä. Muumit eivät koskaan suuttuneet eivätkä olleet vihaisia. Kirjaa lukiessani huomaan tämän kuvan olevan virheellinen, suorastaan naurettava. Muumit – kuten ihmisetkin – ovat ovat epätäydellisiä ja paljon monitahoisempia kuin ensin ehkä tulee ajatelleeksi. Oma kuvani täydellisestä Muumista, ja ihmisestä, onkin itse asiassa melko huvittava. Hahmo vailla ainuttakaan virhettä ja rahtustakaan persoonallisuutta? Kuulostaa melko ikävältä.
Jatkan syvemmälle laaksoon. Jansson raottaa verhoa Muumien ympärillä yhä enemmän ja alan päästä paremmin perille hahmojen taustalla vallitsevasta filosofiasta. En itseasiassa koko kertomuksen aikana mieltänyt Muumeja fyysisiksi satuhahmoiksi. Muumi merkitsi minulle ennemminkin kiehtovaa ja ainutlaatuista filosofiaa. Laaksoon hyvin onnettomina saapuneet ystävykset odottavat Muumeja, he etsivät Muumeja ja toivovat näiden jättäneen edes pienen viestin siitä, minne he olivat menneet, mutta turhaan. Ystävykset ovat keskenään hyvin erilaisia, eivätkä tule kovin hyvin toimeen keskenään, mutta ajan kuluessa arki lähtee soljumaan melko rauhaisasti. He yrittävät epätoivoisesti jäljitellä Muumeja kaikessa, mutta koska he eivät ole Muumeja, he onnistuvat siinä vaihtelevalla menestyksellä. Muumien, erityisesti Muumimamman, kaipuu on kova.
Minusta Jansson yrittää sanoa, että ystävykset ovat erehtyneet. Eivät he etsi kadonnutta perhettä, he etsivät Muumien onnen salaisuutta, filosofiaa, jonka he ovat hukanneet. Ei onnea löydetä etsimällä tiehensä lähteneitä perheitä. Jäljittelemällä jotakuta muuta ajaudut vain kauemmaksi itsestäsi. Onnen voi löytää siis vain itsestänsä – ystävysten ja lukijan tulee löytää sisäinen Muuminsa. Uskoakseni ystävykset huomaamattaan onnistuvatkin tässä. Vaikka Muumiperhe ei palannutkaan, lähtevät he kohti kotilaaksojaan huomattavasti onnellisempina kuin sieltä lähtiessään. He itse eivät juurikaan muuttuneet pienen retkensä aikana. Vilijonkka siivoaa yhä ja Hemulin vene jää rannalle lojumaan, mutta heidän tapansa ajatella ja nähdä maailma on muuttunut peruuttamattomasti.
Omaelämäkerrassaan Jansson on kertonut olleensa kyllästyneen iloisiin Muumitarinoihin tätä kirjaa kirjoittaessaan. Hänen mielestään Muumit tarvitsivat vahvemman persoonallisuuden ja sielun. Saman idean pohjalta syntyivät myös kaksi edellistä Muumitarinaa, jotka samalla tavalla poikkeavat tavanomaisista Muumiseikkailuista. Samana vuonna kun Jansson kirjoitti viimeistä Muumitarinaansa, hänelle hyvin rakas äitinsä, Signe Hammarsten-Jansson, kuoli. Jansson kertoo pitäneensä äitiään Muumimamman esikuvana, mikä näkyy viimeisessä teoksessa Muumimamman korostetussa asemassa. Tämä yksityiskohta tekee Muumeista inhimillisempiä ja olen melkein huojentunut siitä tosiasiasta, että Muumit ovat todellisuudessa paljon lähempänä tavallista lukijaa.
Muumilaakson marraskuu, kuten kaikki Muumitarinat, on kirjoitettu toisen maailmansodan jälkeen. Kirja ei suinkaan sisällä viittauksia sodan kauhuihin, mutta teoksessa on nähtävissä selviä modernismille tyypillisiä piirteitä. Kerronta on välistä unenomaista, erityisesti kohdat joissa kuvaillaan Muumipapan mystistä lasipalloa, ja kirja sisältää hyvinkin abstrakteja tapahtumia. Tuhto, yksi ystävyksistä, kertoo pieniä kuvitteellisia tarinoita koko kirjan ajan, mutta eräs tarinoista kasvaakin suureksi ja hallitsemattomaksi ja lopulta tarinasta muuttuu totta! Teokseen on myös ripoteltu sinne tänne hauskoilta kuulostavia, mutta suuria kysymyksiä ja ajatuksia herättäviä mietteitä. Oma suosikkini kuuluu: “On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi.”
Muumilaakson marraskuu on kiehtova teos, joka johdattelee lukijansa etsimään onnea ja kyseenalaistamaan vanhat kuvamme siitä, millaisia meidän pitäisi olla. Miksi me haluamme olla jotain muuta kuin itsemme? Miksi meidän pitäisi olla jotain muuta kuin mitä me olemme? Minut kirja sai miettimään asioita uusista näkökulmista ja huomaan vanhojen luulojeni olleen melko huvittavia. Luettuani kirjan oloni on höperön kevyt ja raikas. Kirja on ajaton ja mielestäni sillä on paljon annettavaa kaikenikäisille lukijoille.
Kannustajien merkitys
Olin saanut Emily Bronten Humisevan harjun joululahjaksi ja olin jo odottanut aikaa, jolloin ehtisin lukea tämän romantiikan ajan klassikon. Nyt se vihdoin tarjottiin ja pääsin sukeltamaan rikkaiden Earnshawien ja Lintonien elämään, joita ottopoika Heatcliff sotkee.
Kirja on varsinainen suhteiden sotku, jonka keskipisteenä on Catherine Earnshaw ”Cathy”. Vaikka Cathy rakastaa Heatcliffiä, hän nai silti Edgar Lintonin, mikä saa Heatcliffin suunnittelemaan kostoa kaikille Earnshaweille ja Lintoneille. Erityisesti kostosta kärsivätkin seuraavan sukupolven Hareton Earnhaw, Catherine Linton ja Linton Heatcliff, jonka äiti oli Linton.
Heatcliff on siis kirjan päähenkilö, vaikkei hänen tapahtumistaan kerrotakaan kovin paljon, vain muutamassa kohdassa hän itse kertoo ajatuksiaan. Suurimman osan ajasta kirjan kertojana toimii taloudenhoitaja Nelly.Hän kertoo näiden sukujen tapahtumia paikkakunnalle muuttaneelle Herra Lockwoodille, joka toimii kertojana nykyhetken kuvauksissa. Nelly kertoo tarinan kuten itse koki sen paljastaen samalla omat mielipiteensä, mikä saa lukijan helposti ottamaan henkilöihin saman kannan hänen kanssaan.
Yksi syistä, miksi kirja on klassikko, on mielestäni kirjan mielenkiintoisin henkilö Hareton ja erityisesti hänen saamansa kasvatuksen vaikutus hänen persoonallisuuteensa. Haretonin vanhemmat olivat Cathyn veli Hindley ja Frances Earnshaw, joka kuoli synnytykseen. Hindley rakasti vaimoaan todella paljon ja tämän kuoltua hän vajosi synkkyyteen, alkoholismiin ja alkoi pelata uhkapelejä. Hän ei juurikaan huomioinut Haretonia ja tämän kasvatus jäikin Nellyn hoidettavaksi. Haretonin ollessa viisi, Cathy meni naimisiin Lintonin kanssa ja Nelly joutui lähtemään tämän mukaan Ratsaslaaksoon, Lintonien taloon. Näin Hareton jäi alkoholisoituneen isänsä armoille. Pientä Haretonia kuvailtaessa hän vaikuttaa lupaavalta miehen alulta, joka ymmärtää pysytellä kaukana isästään. Kun Haretonia seuraavan kerran kuvaillaan, hän on kaksissakymmenissä ja hieman tyhmä, kun ei osaa lukea ja kiroilee. Tämä kuitenkin tulee esille vasta kun nuori Catherine pitää häntä palvelijana, josta hän loukkaantuu. Hän siis yritti esittää hyvätapaista, ehkä koska oli häpeissään oikeaa käytöstään ja halusi näyttää saman arvoiselta Catherinen silmissä.
Hareton on oppinut vihaamaan isäänsä, joka pahoinpitelee häntä, eikä arvosta häntä tippakaan. Kun Heatcliff ilmestyy takaisin Humisevaan harjuun ja kohtelee Hindleytä huonosti, Hareton alkaa pitää Heatcliffistä, vaikka tämä kohtelee Haretonia ala-arvoisena palvelijana. Hareton alkaa kuitenkin pitää Heatcliffiä enemmän isänään kuin oikeaa isäänsä. Toisaalta Heatcliff kyllä sanoo toivovansa Haretonin olevan oma poikansa Lintonin sijaan, sillä Haretonissa on enemmän ainesta ja hänestä voisi jopa olla ylpeä. Hän ei kuitenkaan mitenkään ilmaise mielipidettään, koska Hareton on Earnshaw, joita hän vihaa.
Kun Heatcliff on pakottanut Catherinen naimisiin Lintonin kanssa saadakseen Lintonien omaisuuden, Catherine on muuttanut Humisevaan Harjuun ja Linton on kuollut sairauteen, Catherine kohtelee Haretonia erittäin huonosti ja halveksien. Tämä käytös kitkee Haretonin yritykset oppia lukemaan näyttääkseen sivistyneemmältä Catherinen silmissä. Pian Catherine kuitenkin tajuaa että voisi saada Haretonista hyvän ystävän ja alkaa kohdella tätä hieman paremmin. Lopulta he ystävystyvät ja Catherine alkaa opettaa Haretonia lukemaan ja hieman paremmille tavoille. Heatcliffin kuoltua ystävykset perivät tilan. Haretonista on kannustavan opettamisen avulla tulossa vihdoin herrasmies joksi syntyi ja nuorukaiset ovat rakastumassa toisiinsa.
Tämä kirjassa kuvailtu huono kasvatus on varmasti aiheuttanut aikanaan keskustelua ja aiheuttaa vieläkin. Erityisesti se miten paljon kannustuksella on merkitystä lapsen ja vielä aikuisenkin haluun oppia asioita. Minua ainakin kosketti Haretonin tarina: lupaavasta pojasta varttui erittäin huonolla kasvatuksella ja laiminlyönneillä huonokäytöksinen mies, joka kuitenkin oli halukas oppimaan paremmille tavoille, ja oppikin, kunhan sai kannustajan.
Varahevonen
Katselen kotikirjahyllyssämme jo jonkin aikaa pölyttynyttä kirjaa. Se on sisällöstään (kolme venäläistä klassikkoa) huolimatta, tai ehkä juuri siitä johtuen, vaikuttanut aiemmin jotenkin luotaansatyöntävältä ja oudolta. Olen mielummin kantanut kirjastosta kassikaupalla keski-eurooppalaisia tiiliskiviä, kuin lukenut venäläisten mestareiden lyhyitä klassikkoteoksia. Nyt kun olen lukenut yhden niistä – sen kaikista lyhimmän tietenkin, voin joko ihmetellä aiempaa hyljeksintääni tai pitää sitä täysin luonnollisena. Joskus kynnys lukea jotakin ihan erilaista kirjallisuutta on yllättävän suuri. Kirjahan tulee Venäjältä! Suomalaisten asenteet ovat usein hitaasti muuttuvaa tyyppiä, omanikin tulivat suoraan 1940-luvulta. Onneksi tämä kirja vielä kauempaa menneisyydestä muutti asennettani. Ehkäpä joku kaunis kesäpäivä huomaan taas lukevani tuota ennen kaihtamaani yhdistelmäteosta.
Opuksen kannessa on Charles de Hampelnin maalaus ”Troikka Pietarin kadulla” 1950-luvulta. Se esittää kahden hevosen vetämää rekeä, jossa istuu mahtipontisen näköinen mies turkishattu päässään. Reen aisaan on kytketty myös kolmas hevonen, joka joutuu juoksemaan sivuttain muiden mukana täysin tarpeettomana. Reki kolhii sen jalkoja ja remmi hiertää kaulaa. Nykykäsittein se on eläinrääkkäystä, mutta aikoinaan se lienee ollut hyväksyttyä. En olisi lukematta uskonut, että tapaus liittyy suoraan johonkin niteen kirjoista, ainakaan kirjoista viimeiseen.
Ivan Turgenevin ”Tarpeettoman ihmisen päiväkirja” (1851) kertoo Tšulkaturin-nimisestä miehestä. Kirja ei yllätyksekseni kerrokaan miehen elämästä perinteiseen päiväkirjatyyliin, vaan enemmänkin kohtauksina tämän eri elämänvaiheilta.
Tšulkaturin aloittaa kertomuksen teentuoksuisesta makuuhuoneestaan. Hänellä on elämänsä maanpäällisestä taipaleesta jäljellä enää kaksi viikkoa ja hän kokee eläneensä yksinäisen ja turhan elämän. Hän haluaa kuitenkin jättää itsestään jotakin jälkipolville ja päättää kertoa elämänsä tarinan. Päiväkirja alkaa suurpiirteisellä kuvauksella Tšulkaturinin lapsuudesta tämän holhoavan äidin ja lempeän isän kanssa. Hän sanoo olleensa tärkeä vanhemmilleen, mutta pian hän kuitenkin väittää olevansa tarpeeton. Absurdi väite ilman perusteluja häiritsee vähän, mutta pian kertomus imee taas mukaansa.
Tšulkaturin kertoo myös välinpitämättömistä ystävistään ja heidän tavastaan olla muka ystävällisiä ja kääntää kuitenkin selkänsä sopivan tilaisuuden tullen. Ja taas puhutaan tarpeettomuudesta… Alan pohtia omia kavereitani ja heidän suhtautumistaan minuun. Kyllä minä taidan joillekin heistä lähes tarpeeton olla, mutta mihin ihminen joutuisi, jos kaikki tarvitsisivat häntä? Ehkä siinä vaiheessa, kun kutsuu ystävikseen niitä, jotka ovat välinpitämättömiä itseään kohtaan, voi kuitenkin tulla olo, että on tarpeeton. Ihmisen perusluonteeseen kuuluu oman merkityksen pohtiminen ja se lieneekin yksi syy, miksi kyseinen teos on noussut klassikon asemaan. Kirja muistuttaa, että merkitsemme jotakin jollekulle, eikä yksikään elämä ole turha, vaikka sille tuntuisikin. Puolivälissä kertomusta alkaa tosin olla selvää, että Tšulkaturinille on tapahtunut jotakin erityisen lannistavaa, joka saa hänet tuntemaan ylenpalttista tarpeettomuutta. Ystävien puute on toki masentavaa, muttei usein johda pohjattomaan epätoivoon, joka paistaa kertojan tekstistä.
Ožoginit ovat eräitä Tšulkaturinin hajuttomista ja värittömistä ystävistä, joiden luona hän kuitenkin vierailee joka päivä. Syynä on perheen 17-vuotias tytär, Jelizaveta (Liza). En tiedä kertojamme ikää tässä vaiheessa, mutta luulisin hänen olevan kuvauksensa perusteella kolmissakymmenissä. Tapahtumien kulkua ei liene vaikea arvata; mies rakastuu, tyttö ei.
Turgenevin romanttiset luontokuvaukset siivittävät Tšulkaturinin rakkaustarinaa muun kirjan realistiselle tyylille vastakkaisesti. Kuvaukset piristävät kuolevan miehen päiväkirjaa kuin hillosilmä kaurapuuroa; sopivasti makua, muttei liikaa makeutta. Tavallaan romantiikka on osa realismia, kuuluuhan se myös ihmisyyteen.
Tšulkaturin, kaikesta herkkyydestään huolimatta, vaikuttaa vähän reppanalta kuvatessaan tyttöä, jota ei koskaan saanut. Hänen tapansa kuvata auringonlaskua Lizan kanssa ja muutosta tytön varttuessa, on koko kertomuksen huippukohta ja aloin itse jo melkein uskoa hänen mahdollisuuksiinsa voittaa Lizan rakkaus. Toisaalta kuvauksen kauneuden kääntöpuoli, tunteiden yksipuolisuus, saa joktin kohtaukset näyttämään melkein ällöttäville ja minun tekisi mieli katsoa välillä myös Lizan pään sisälle. Tämän ylistetyn neidon näkökulmasta tapaus olisi nimittäin voinut olla hyvinkin erilainen.
Kun kuvioihin astuu nuori ruhtinas, johon Liza rakastuu, kertojastamme löytyy uusi intohimoinen puoli. Kaksintaistelu ruhtinaan kanssa sopii tähän uuteen rooliin hyvin, mutta muun kirjan turhanpäiväisyyden tunteeseen yhdistettynä se tulee yllätyksenä. Ruhtinas aiheuttaa monenlaisia tuntemuksia tarinan muissakin osapuolissa; Lizan rakkautta ja Tšulkaturinin mustasukkaisuutta seuraavat vanhojen Ožoginien odotukset Lizan ja ruhtinaan avioliitosta, sekä seurapiirien ihailu. Kun ruhtinaan todelliset tunteet Lizaa kohtaan paljastuvat tapauksen lopulla, tunteiden kirjo laajenee huippuunsa; kaikki ei ollutkaan sitä, miltä näytti.
Liza rakasti vain ruhtinasta, mutta Tšulkaturinin tunteet Lizaa kohtaan eivät sammu edes kuolinvuoteella. Kiihkeä rakkaus onkin kertojamme voimakkaimpia puolia. Toki voidaan puhua myös jääräpäisyydestä, jota kuolevan miehen kaipuu nuoruuteen ja rakkauteen ilmentää. Hänen kevättä ihannoivat ylisanansa tartuttavat lukijaan suloisen ilontunteen, eikä mieleni tee lopulta edes moittia häntä typeryydestä.
Kertoja ei kirjan lopussa taida uskoa tarpeettomuuteensa itsekään: vaikka hän sanojensa mukaan on tarpeeton, hän toistaa sitä vähän liikaa ollakseen uskottava. Hän ei usko, ellei todistele itselleen omaa tarpeettomuuttaan. Jos hän oikeasti myöntäisi olevansa tarpeeton, hän ei olisi edes kirjoittanut päiväkirjaa. Lisäksi hän koki vaikuttaneensa Lizaan, ja kuvauksen perusteella hän vaikutti myös muihin ihmisin. Kertojan kanssa on vaikea olla samaa mieltä hänen omien sanojensa takia. Hän muuttuu kirjan lopulla lukijan masentuneeksi ystäväksi, jolle tekee mieli huutaa, ettei hän ole tarpeeton. Tšulkaturin ei kuule lukijan valitusta 1850-luvulle, mutta päinvastoin linja toimii hyvin selkeänä. Sen, mitä kertoja jättää kuulematta, voi lukija kuulla.
Aivan tarinansa alussa Tšulkaturin kertoo ajaneensa eräillä postivaunuilla, joihin oli nelivaljakon lisäksi kytketty viides hevonen epäluonnolliseen juoksuasentoon. Hän oli tiedustellut kuskilta, miksei hevosta voitu jättää talliin, mutta kuski oli vain naurahtanut ja lyönyt hevosta. Eläinparkaa raahauttiin vaunujen mukana pitkiä matkoja, vaikkei siitä näyttänyt olevan mitään käytännön hyötyä. Samoin Tšulkaturin kuvasi elämäänsä; hänen mukaansa hänen elämänsä ainoa tarkoitus oli antaa hänen ahneelle taloudenhoitajalleen syy keittää teetä.
Oliko Tšulkaturin siis tarpeeton ihminen? Tai oliko rääkätty eläin turha hevonen? Minä en sanoisi niin, vaikuttihan kumpikin muihin omalla olemisellaan. Ylimääräinen hevonen oli luultavasti varahevonen, jonka kiinnittämisessä oli unohdettu muutama seikka. Samoin Tšulkaturin oli ystävilleen varalla, mutta hetkellisesti unohdettu. Jos joltakin vetohevoselta katkesi jalka, tai kertojan ystäviltä puuttui seuraa, kumpikin heistä olivat tarpeellisia. Eihän urheilujoukkueiden varamiehiäkään pidetä tarpeettomina.
Tarpeettoman ihmisen päikirja olikin kertomus tavallisesta miehestä. En minäkään ole häntä tarpeellisempi, eikä kirjan tekstilaji edes ole päiväkirja.
klassikkopaletti 