Archive by Author

Muumilaakson marraskuu, Antti Aho

4 Huh

Kysyn mi on onni

Avaan ensimmäisen sivun kirjasta Muumilaakson marraskuu (1970) ja astun Tove Janssonin luomaan syksyiseen laaksoon. Muumilaakson marraskuu on menestyksekkään Muumi -kirjasarjan yhdestoista ja viimeinen teos – kertomus, joka antaa päätöksen Muumien tarinalle. Teos keskittyy kertomaan mitä entisille Muumilaakson asukkaille tapahtuu, kun he yllättäen huomaavat elämänsä olevan kurjaa ja päättävät lähteä kukin tapaamaan Muumeja, mielessään etäinen muistikuva kesän riennoista. Mutta Muumitalo onkin tyhjä ja Muumit poissa. Näin alkaa Janssonin syvällinen tarina onnesta, muutoksesta ja siitä, onko muutos ylipäätään tärkeää.

Muumit ovat tosiaankin poissa, eikä näitä tuttuja hahmoja nähdä tässä kirjassa ollenkaan. Huomaan tarinan luonteen poikkeavan aikaisemmista Muumitarinoista – kerronta on vakavaa ja rauhallista, villit ja hullunkuriset tapahtumat ovat jääneet menneisiin kesiin. Tällä kertaa parrasvaloissa eivät olekaan hauskat seikailut, nyt tarkastelun kohteena ovat Muumit itse. Vaikka olen lukenut useimmat Muumi -kirjasarjan kirjat, huomaan pohtivani kirjan ystävysten – Mymmelin, Hemulin, Nuuskamuikkusen, Vilijonkan, Ruttuvaarin ja Tuhdon – kanssa samaa kysymystä. Millaisia Muumit oikein olivat? Muistan heidän olleen pyöreitä ja ystävällisiä, huolettomia ja rakastettavia, mutta en juuri muuta. Ystävysten muistikuva Muumeista on hatara, mutta he uskovat Muumien olleen kaikin puolin täydellisiä. Muumit eivät koskaan suuttuneet eivätkä olleet vihaisia. Kirjaa lukiessani huomaan tämän kuvan olevan virheellinen, suorastaan naurettava. Muumit – kuten ihmisetkin – ovat ovat epätäydellisiä ja paljon monitahoisempia kuin ensin ehkä tulee ajatelleeksi. Oma kuvani täydellisestä Muumista, ja ihmisestä, onkin itse asiassa melko huvittava. Hahmo vailla ainuttakaan virhettä ja rahtustakaan persoonallisuutta? Kuulostaa melko ikävältä.

Jatkan syvemmälle laaksoon. Jansson raottaa verhoa Muumien ympärillä yhä enemmän ja alan päästä paremmin perille hahmojen taustalla vallitsevasta filosofiasta. En itseasiassa koko kertomuksen aikana mieltänyt Muumeja fyysisiksi satuhahmoiksi. Muumi merkitsi minulle ennemminkin kiehtovaa ja ainutlaatuista filosofiaa. Laaksoon hyvin onnettomina saapuneet ystävykset odottavat Muumeja, he etsivät Muumeja ja toivovat näiden jättäneen edes pienen viestin siitä, minne he olivat menneet, mutta turhaan. Ystävykset ovat keskenään hyvin erilaisia, eivätkä tule kovin hyvin toimeen keskenään, mutta ajan kuluessa arki lähtee soljumaan melko rauhaisasti. He yrittävät epätoivoisesti jäljitellä Muumeja kaikessa, mutta koska he eivät ole Muumeja, he onnistuvat siinä vaihtelevalla menestyksellä. Muumien, erityisesti Muumimamman, kaipuu on kova.

Minusta Jansson yrittää sanoa, että ystävykset ovat erehtyneet. Eivät he etsi kadonnutta perhettä, he etsivät Muumien onnen salaisuutta, filosofiaa, jonka he ovat hukanneet. Ei onnea löydetä etsimällä tiehensä lähteneitä perheitä. Jäljittelemällä jotakuta muuta ajaudut vain kauemmaksi itsestäsi. Onnen voi löytää siis vain itsestänsä – ystävysten ja lukijan tulee löytää sisäinen Muuminsa. Uskoakseni ystävykset huomaamattaan onnistuvatkin tässä. Vaikka Muumiperhe ei palannutkaan, lähtevät he kohti kotilaaksojaan huomattavasti onnellisempina kuin sieltä lähtiessään. He itse eivät juurikaan muuttuneet pienen retkensä aikana. Vilijonkka siivoaa yhä ja Hemulin vene jää rannalle lojumaan, mutta heidän tapansa ajatella ja nähdä maailma on muuttunut peruuttamattomasti.

Omaelämäkerrassaan Jansson on kertonut olleensa kyllästyneen iloisiin Muumitarinoihin tätä kirjaa kirjoittaessaan. Hänen mielestään Muumit tarvitsivat vahvemman persoonallisuuden ja sielun. Saman idean pohjalta syntyivät myös kaksi edellistä Muumitarinaa, jotka samalla tavalla poikkeavat tavanomaisista Muumiseikkailuista. Samana vuonna kun Jansson kirjoitti viimeistä Muumitarinaansa, hänelle hyvin rakas äitinsä, Signe Hammarsten-Jansson, kuoli. Jansson kertoo pitäneensä äitiään Muumimamman esikuvana, mikä näkyy viimeisessä teoksessa Muumimamman korostetussa asemassa. Tämä yksityiskohta tekee Muumeista inhimillisempiä ja olen melkein huojentunut siitä tosiasiasta, että Muumit ovat todellisuudessa paljon lähempänä tavallista lukijaa.

Muumilaakson marraskuu, kuten kaikki Muumitarinat, on kirjoitettu toisen maailmansodan jälkeen. Kirja ei suinkaan sisällä viittauksia sodan kauhuihin, mutta teoksessa on nähtävissä selviä modernismille tyypillisiä piirteitä. Kerronta on välistä unenomaista, erityisesti kohdat joissa kuvaillaan Muumipapan mystistä lasipalloa, ja kirja sisältää hyvinkin abstrakteja tapahtumia. Tuhto, yksi ystävyksistä, kertoo pieniä kuvitteellisia tarinoita koko kirjan ajan, mutta eräs tarinoista kasvaakin suureksi ja hallitsemattomaksi ja lopulta tarinasta muuttuu totta! Teokseen on myös ripoteltu sinne tänne hauskoilta kuulostavia, mutta suuria kysymyksiä ja ajatuksia herättäviä mietteitä. Oma suosikkini kuuluu: “On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi.”

Muumilaakson marraskuu on kiehtova teos, joka johdattelee lukijansa etsimään onnea ja kyseenalaistamaan vanhat kuvamme siitä, millaisia meidän pitäisi olla. Miksi me haluamme olla jotain muuta kuin itsemme? Miksi meidän pitäisi olla jotain muuta kuin mitä me olemme? Minut kirja sai miettimään asioita uusista näkökulmista ja huomaan vanhojen luulojeni olleen melko huvittavia. Luettuani kirjan oloni on höperön kevyt ja raikas. Kirja on ajaton ja mielestäni sillä on paljon annettavaa kaikenikäisille lukijoille.