Arvoisa Klassikkopalettiin eksynyt, mikä teos sinun mielestäsi ansaitsisi klassikon arvonimen? Vinkkaa klassikkoasi ja kirjaa mukaan mahdolliset perustelusi alla olevaan viestikenttään.
Käy myös katsomassa, vastaavatko muiden Klassikkopaletin käyttäjien kirjoittamat tiivistykset käsitystäsi klassikoista!
Voit myös jatkaa katsomaan, miksi juuri sinun kannattaisi lukea klassikoita.
klassikkopaletti 
Ehdottomasti Jane Austenin iki-ihana Ylpeys ja ennakkoluulo, koska vanhanaikaisuudestaan huolimatta se sopii myös meidän aikaamme!
Samoja teemoja kuvaa myös valloittava Margaret Mitchellin Tuulen viemää. Miten se voikaan olla yhtä aikaa koukuttava mutta ah niin todentuntuinen ja piinaavankin tarkkanäköinen kuvaus saavuttamattomasta rakkaudesta, ystävyydestä ja (nais)ihmisenä olon vaikeudesta. Tuulen viemää kuvaa oivaltavista sitä, mitä tapahtuu, kun vanha ja uusi maailma kohtaavat. Amerikan sisällissota ja rauhaan palaaminen avautuvat ihmiskohtaloiden kautta. Voi Scarlett O’Hara ja Rhett Butler – voiko rakkaus olla suurin?
Klassikko on teos, jonka juonen tietää ennakkoon ja josta ”kaikki muut” ovat jo sanoneet mielipiteensä. Klassikosta on todennäköisesti kuullut aiemmin, siitä on ehkä lukenut arvosteluja tai pohdintoja ja kenties siitä on nähnyt elokuvan tai teatteriesityksen. Lisäksi viihteessä on paljon intertekstuaalisia viittauksia klassikoihin. Jos johonkin teokseen viitataan Simpsoneissa, kyseessä on yleensä klassikko.
Näistä syistä tai niistä huolimatta klassikosta jaksaa innostua yhä uudelleen. Jokaisella tutkimiskerralla siitä löytää jotain uutta: uusia näkökulmia, uusia vivahteita. Esimerkiksi Anna Karenina on tällainen kirja. Mielestäni se on maailmankirjallisuuden hauskimpia romaaneja, koska sen henkilöhahmot ovat helposti tunnistettavia ja tärkeät tapahtumat sivuutetaan lyhyin maininnoin. Pääosassa on ihmisten välinen vuorovaikutus, joka on aina tuhoon tuomittua. Mitä muutakaan siitä syntyy kuin tragikomiikkaa!
Mielestäni Alexander Dumas’n Monte Criston kreiville kuuluu ehdottomasti klassikon ”arvonimi”! Se on innoittanut suuresti seuraavia sukupolvia ja yhä tv-sarjoissa, elokuvissa tai uusissa kirjoissa saa nähdä kuin uusintana legendaarisen Edmond Dantes’n vankilapaon… Kotiopettajattaren romaani, Taru Sormusten Herrasta tai Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen ansaitsisivat myös minulta klassikkotittelin. Uusista kirjoista yksi hieno teos voisi olla vaikkapa espanjalaiskirjoittaja Ildefonso Falconesin ”Fatiman käsi”, hieno kuvaus Al-Andalusista ja islamin ja kristinuskon yhteentörmäyksestä.
”Lääkärin kohupaljastus: seksiä kuolleiden kanssa!” ”mainostaa” HS:n Nyt-liite Mika Waltarin Sinuhe egyptiläistä (http://nyt.fi/a1305782349096)
Paljon muutakin paljastaa faaraoiden lähellä toiminut Sinuhe Waltarin upeassa klassikossa. Vaikka opus on paksu ja sijoittuu (näennäisesti?) muinaiseen Egyptiin, -tai ehkä juuri siksi- tavoittaa se kaikki ihmiselämän peruskysymykset. Sinuhen hahmossa puhuu moderni ihminen, joka kaikesta huolimatta on yksin. Niin Waltarikin lienee asian ajatellut, sillä loppuuhan teos profeetallisiin sanoihin: ”Sillä minä, Sinuhe, olen ihminen ja ihmisenä olen elänyt jokaisessa ihmisessä, joka on ollut ennen minua, ja ihmisenä elän jokaisessa ihmisessä, joka tulee jälkeeni…”