Muumilaakson marraskuu, Antti Aho

4 Huh

Kysyn mi on onni

Avaan ensimmäisen sivun kirjasta Muumilaakson marraskuu (1970) ja astun Tove Janssonin luomaan syksyiseen laaksoon. Muumilaakson marraskuu on menestyksekkään Muumi -kirjasarjan yhdestoista ja viimeinen teos – kertomus, joka antaa päätöksen Muumien tarinalle. Teos keskittyy kertomaan mitä entisille Muumilaakson asukkaille tapahtuu, kun he yllättäen huomaavat elämänsä olevan kurjaa ja päättävät lähteä kukin tapaamaan Muumeja, mielessään etäinen muistikuva kesän riennoista. Mutta Muumitalo onkin tyhjä ja Muumit poissa. Näin alkaa Janssonin syvällinen tarina onnesta, muutoksesta ja siitä, onko muutos ylipäätään tärkeää.

Muumit ovat tosiaankin poissa, eikä näitä tuttuja hahmoja nähdä tässä kirjassa ollenkaan. Huomaan tarinan luonteen poikkeavan aikaisemmista Muumitarinoista – kerronta on vakavaa ja rauhallista, villit ja hullunkuriset tapahtumat ovat jääneet menneisiin kesiin. Tällä kertaa parrasvaloissa eivät olekaan hauskat seikailut, nyt tarkastelun kohteena ovat Muumit itse. Vaikka olen lukenut useimmat Muumi -kirjasarjan kirjat, huomaan pohtivani kirjan ystävysten – Mymmelin, Hemulin, Nuuskamuikkusen, Vilijonkan, Ruttuvaarin ja Tuhdon – kanssa samaa kysymystä. Millaisia Muumit oikein olivat? Muistan heidän olleen pyöreitä ja ystävällisiä, huolettomia ja rakastettavia, mutta en juuri muuta. Ystävysten muistikuva Muumeista on hatara, mutta he uskovat Muumien olleen kaikin puolin täydellisiä. Muumit eivät koskaan suuttuneet eivätkä olleet vihaisia. Kirjaa lukiessani huomaan tämän kuvan olevan virheellinen, suorastaan naurettava. Muumit – kuten ihmisetkin – ovat ovat epätäydellisiä ja paljon monitahoisempia kuin ensin ehkä tulee ajatelleeksi. Oma kuvani täydellisestä Muumista, ja ihmisestä, onkin itse asiassa melko huvittava. Hahmo vailla ainuttakaan virhettä ja rahtustakaan persoonallisuutta? Kuulostaa melko ikävältä.

Jatkan syvemmälle laaksoon. Jansson raottaa verhoa Muumien ympärillä yhä enemmän ja alan päästä paremmin perille hahmojen taustalla vallitsevasta filosofiasta. En itseasiassa koko kertomuksen aikana mieltänyt Muumeja fyysisiksi satuhahmoiksi. Muumi merkitsi minulle ennemminkin kiehtovaa ja ainutlaatuista filosofiaa. Laaksoon hyvin onnettomina saapuneet ystävykset odottavat Muumeja, he etsivät Muumeja ja toivovat näiden jättäneen edes pienen viestin siitä, minne he olivat menneet, mutta turhaan. Ystävykset ovat keskenään hyvin erilaisia, eivätkä tule kovin hyvin toimeen keskenään, mutta ajan kuluessa arki lähtee soljumaan melko rauhaisasti. He yrittävät epätoivoisesti jäljitellä Muumeja kaikessa, mutta koska he eivät ole Muumeja, he onnistuvat siinä vaihtelevalla menestyksellä. Muumien, erityisesti Muumimamman, kaipuu on kova.

Minusta Jansson yrittää sanoa, että ystävykset ovat erehtyneet. Eivät he etsi kadonnutta perhettä, he etsivät Muumien onnen salaisuutta, filosofiaa, jonka he ovat hukanneet. Ei onnea löydetä etsimällä tiehensä lähteneitä perheitä. Jäljittelemällä jotakuta muuta ajaudut vain kauemmaksi itsestäsi. Onnen voi löytää siis vain itsestänsä – ystävysten ja lukijan tulee löytää sisäinen Muuminsa. Uskoakseni ystävykset huomaamattaan onnistuvatkin tässä. Vaikka Muumiperhe ei palannutkaan, lähtevät he kohti kotilaaksojaan huomattavasti onnellisempina kuin sieltä lähtiessään. He itse eivät juurikaan muuttuneet pienen retkensä aikana. Vilijonkka siivoaa yhä ja Hemulin vene jää rannalle lojumaan, mutta heidän tapansa ajatella ja nähdä maailma on muuttunut peruuttamattomasti.

Omaelämäkerrassaan Jansson on kertonut olleensa kyllästyneen iloisiin Muumitarinoihin tätä kirjaa kirjoittaessaan. Hänen mielestään Muumit tarvitsivat vahvemman persoonallisuuden ja sielun. Saman idean pohjalta syntyivät myös kaksi edellistä Muumitarinaa, jotka samalla tavalla poikkeavat tavanomaisista Muumiseikkailuista. Samana vuonna kun Jansson kirjoitti viimeistä Muumitarinaansa, hänelle hyvin rakas äitinsä, Signe Hammarsten-Jansson, kuoli. Jansson kertoo pitäneensä äitiään Muumimamman esikuvana, mikä näkyy viimeisessä teoksessa Muumimamman korostetussa asemassa. Tämä yksityiskohta tekee Muumeista inhimillisempiä ja olen melkein huojentunut siitä tosiasiasta, että Muumit ovat todellisuudessa paljon lähempänä tavallista lukijaa.

Muumilaakson marraskuu, kuten kaikki Muumitarinat, on kirjoitettu toisen maailmansodan jälkeen. Kirja ei suinkaan sisällä viittauksia sodan kauhuihin, mutta teoksessa on nähtävissä selviä modernismille tyypillisiä piirteitä. Kerronta on välistä unenomaista, erityisesti kohdat joissa kuvaillaan Muumipapan mystistä lasipalloa, ja kirja sisältää hyvinkin abstrakteja tapahtumia. Tuhto, yksi ystävyksistä, kertoo pieniä kuvitteellisia tarinoita koko kirjan ajan, mutta eräs tarinoista kasvaakin suureksi ja hallitsemattomaksi ja lopulta tarinasta muuttuu totta! Teokseen on myös ripoteltu sinne tänne hauskoilta kuulostavia, mutta suuria kysymyksiä ja ajatuksia herättäviä mietteitä. Oma suosikkini kuuluu: “On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi.”

Muumilaakson marraskuu on kiehtova teos, joka johdattelee lukijansa etsimään onnea ja kyseenalaistamaan vanhat kuvamme siitä, millaisia meidän pitäisi olla. Miksi me haluamme olla jotain muuta kuin itsemme? Miksi meidän pitäisi olla jotain muuta kuin mitä me olemme? Minut kirja sai miettimään asioita uusista näkökulmista ja huomaan vanhojen luulojeni olleen melko huvittavia. Luettuani kirjan oloni on höperön kevyt ja raikas. Kirja on ajaton ja mielestäni sillä on paljon annettavaa kaikenikäisille lukijoille.

7 vastausta kirjoitukseen “Muumilaakson marraskuu, Antti Aho”

  1. hiiru 5 huhtikuun, 2012 klo 7:31 am #

    On kiva kuulla jotakin uutta muumeista ja heidän ystävistään. Kirja vaikuttaa kovin filosofiselle ja voisin kuvitella kukevani sen joskus.

  2. tuukkamakinen 5 huhtikuun, 2012 klo 7:32 am #

    Todella kiintoisa essee. Oli hyvä nähdä muumien pään sisään ja tajuta että heidän maailmansa on niin paljon erilainen kuin televisiosarja antaa ymmärtää. Tekstistä saa sellaisen kuvan että muumikirjojen tapahtumat voi peilata suoraan Toven omaan elämään. Tämän esseen perusteella saattaisi hyvinkin lukea kyseisen kirjan, vaikka se vaikuttaakin hieman melankoliselta. Kiitos mielenkiintoisesta esseestä.

  3. darjaoblonskaja 8 huhtikuun, 2012 klo 12:21 pm #

    Kirjan tietää toimineen, jos se ajattelemaan asioita uusista näkökulmista. Sama pätee esseeseen; tämän jälkeen minun on pakko alkaa lukea Muumikirjoja! En ole tiennyt, että niiden pehmeiden ja pyöreiden telkkarihahmojen takana on jotain näin syvällistä! Että he ovat ikään kuin ihmisyyden peili, josta jokainen näkee sen, mitä haluaa nähdä.

    Pidän eriyisesta ajatuksesta, että Muumit eivät ole hahmoja vaan oma filosofiansa. Kysyt lopussa, miksi meidän pitäisi olla jotain muuta kuin olemme ja kehotat hylkäämään vanhat käsitykset itsestämme. Ehkä onni todella löytyy sisimmästä ja siitä, että saa olla sellainen kuin on välittämättä muiden mielipiteistä ja niistä rajoista, jotka on itselleen luonut, jotta saisi hyväksyntää. Ehkä Muumien filosofia on juuri se, että he ovat juuri sellaisia kuin ovat vikoineen kaikkineen. Ehkä he ovat sinut itsensä kanssa ja tästä rauhasta nousee se, että kaikki muistavat heidät täydellisinä.

    Alussa kirjoitat muutoksesta ja siitä, onko se lopulta tärkeää. Miten tämä muutos näkyy teoksessa? On se pelottavaa, että laakson asukkaiden elämä on muuttunut, kun Muumeja ei enää ole? Haluaisivatko he palata samaan vanhaan? Vai onko muutos hahmojen sisäistä muutosta, joka on tarpeen, jotta he voivat olla omia itsejään ja sinut itsensä kanssa?

    Keventynyttä ja raikasta lukukokemusta odottaen
    Anu

  4. aneltuoh 9 huhtikuun, 2012 klo 7:29 am #

    Esseestäsi innostuneena etsin äidin kirjahyllystä koko unohtuneen muumisarjan, ja ryhdyin toimeen. Aloittaen tietysti Marraskuusta. Hienoa, että japanilaisten animaatioiden viedessä tunnettavuuspisteet nykylasten -nuorten ja -aikustenkin silmissä, on niitä, jotka muistuttavat, mikä on se aito ja alkuperäinen Muumi. Filosofia, siis.

  5. jenni 11 huhtikuun, 2012 klo 4:41 pm #

    Tove Jansson on tosiaan onnistunut kuvaamaan onnen tavoittelua kirjoissaan ikimuistoisella tavalla. Kukapa ei muumeja tuntisi, ainakaan täällä Suomen maassa? Muumien filosofisuus voi tosin yllättää, erityisesti sukupolven (johon itsekin kuulun), joka vietti lapsuutensa muumipiirrettyjä katsellen. On avartavaa lukea, millainen syvällinen filosofia muumien maailmaan kätkeytyykään!

  6. Noora Nissinen 13 huhtikuun, 2013 klo 8:05 am #

    Todella hienot sivut opettajan avuksi 🙂 Kiitos niistä!

    • darjaoblonskaja 19 huhtikuun, 2013 klo 8:04 am #

      Kiva, että pidät! Käytettäviksi ja avuksi nämä onkin luotu! Kiitos palautteestasi!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: