Kirjallisuuden klassikot – Kuka, mitä, missä, milloin, miksi, häh?

8 Elo

Tervetuloa Klassikkopalettiin!

Klassikkopaletti on linkki kirjallisuuden klassikoiden maailmaan ja työkalu niiden työstämiseen.

Jäikö sinua vaivaamaan, mitkä ihmeen klassikot? Jotkut Cervantesin, Aristoteleen ja Tolstoin pölyttyneet tiiliskivet? Nekin mutta myös paljon sellaista, mistä et ole osannut uneksiakaan. Ei muuta kuin avoimin mielin peremmälle vain!

Matka kirjallisuuden klassikoiden maailmaan voi alkaa!

Mitä kirjallisuuden klassikot ovat?

Mikä Klassikkopaletti on?

Lähde: Boston public library

Esa Saarinen: Länsimaisen filosofian historia Sokrateesta Marxiin, Riku Hiltunen

27 Huh

Prologi: Kirja oli osittain vaikealukuinen, ja tehtävänä kirjan tiivistys yhteen esseeseen vaikuttaa tuskaisen kovalta ja keskiajan mestaajan ammatin harjoittamiselta, jos länsimaisen filosofian johtohahmoista leikkaisi edes yhden pois, jättäisi jonkun ideologian, tai sen vastaideologian huomioimatta. Kirjaa siis on mahdoton tiivistää lukioesseen mittaiseen juoneen, joten päätin ottaa ajankohtaisen ongelman ja pohtia sitä käytännön -, objektiivisesta-, ja yhteiskuntateoreettisesta näkökulmasta, niiden kaikkien ollessa osa filosofiaa. Enjoy! 😀

Jyrki Katainen totesi kokoomuslaisen linjan, että Suomen tulevaisuus riippuu pienistä- & keskisuurista yrityksistä. Vastikään kuitenkin nykyinen hallitus teki ehdotuksen ”eläkelaitosten vakavaraisuutta koskevien säännösten muuttamiseksi”, joka käytännössä menee eläkeyhtiöiden sijoitusturvarahastoon. Alkuperäinen poikkeuslaki esityksestä säädettiin vuonna 2008, kun finanssikriisi oli romahduttanut osakkeiden arvon ja sitämukaa eläkeyhtiöiden vakavaraisuuden. Poikkeuslaki päättyy tänävuonna ja eläkeyhtiöt tarvitsevat sen rahan, voidakseen sijoittaa sen riskipääömiin.

Edeltävä esitys on on siis hallituksen hyväksymä. Rahaa kerättiin pien- & keskisuurilta yrityksiltä vuoden 2008 poikkeuslain nojalla tänävuonna noin 1600 miljoonaa euroa, eli 1,6 miljardia euroa. Todellinen rahantarve oli vain 200 miljoonaa euroa, eläkeyhtiöiden sijoittaessa lähinnä vain valtionyhtiöihin ja vakaisiin yrityksiin. Eli jollen aivan surkea matematiikassa ole, viivan alle jää noin 1,4 miljardia euroa ylimääräistä rahaa hallituksen ja eläkeyhtiöiden pussiin. Ja tämä sama hallitus siis toteaa Suomen tulevaisuuden olevan pienyritysten varassa, niiden kasvun ja liikevaihdon määrittäessä tulevaisuuden Suomen kassan. Kyseessä on siis tasoitusvastuu, jossa työeläkeyhtiöt keräävät rahaa yrityksiltä, mm. työkyvyttömyyseläkkeisiin. Viimeksi asiasta keskusteltiin julkisella tasolla vuonna 2005, jolloin työeläkeyhtiöt lupasivat palauttaa yrityksille liikaa perittyä rahaa. Palautuksia toteutettiinkin, mutta samalla nousivat yrityksiltä perittävät työkyvyttömyysmaksut, joka johti finanssikriisin aikaan poikkeuslakiin asti.

Heli Beckman sosiaali- ja terveysministeriön johtaja sanoo “Tarkoitus on vahvistaa työeläkelaitosten riskinkantokykyä tehostamalla nykyisten riskipuskureiden käyttöä. Sijoitustuottojen avulla hillitään työeläkemaksuihin kohdistuvaa nousupainetta.” Eli suomeksi eläkeyhtiöillä menee nykymenolla hyvin, mutta halutaan lisää rahaa riskisijoituksia varten. Riskisijoituksissa on erittäin usein kyse tuurista, menestyykö yhtiö vai ei, on silkkaa arpapeliä 1,4 miljardin euron rahavaroilla. Tässä voisi toki vetää myös Wallin-kortin tämän asuntokaupoista valtion sijoitusyhtiöiden kanssa, mutta se on pikkurahoja verrattuna oivaltamaani ideaan. Se on vastaus kysymykseen: “MISSÄ EUROOPASSA ON TÄLLÄHETKELLÄ SUURIN RISKISIJOITUKSEN KOHDE?”

Kreikka, Espanja, Irlanti… Nämä valtiot ovat pyörineet otsikoissa enemmän kuin Keski-Suomen ylpeys, Teuvo Hakkarainen baarissa ja jokainen niistä pyytää yksityisiltä sijoittajilta lainaa. Viimeviikon torstaina valuuttakurssit ja yleispörssit Yhdysvalloissa ja Euroopassa notkahtivat reilusti, kun Espanja ei saanut tarvitsemaansa lainasummaa kasaan yksityisiltä sijoittajilta. Suomen kuluvan vuoden budjetti on itsessään jo 7 miljardia miinuksella leikkauksista huolimatta. 1,4 miljardia euroa pienyrityksiltä piristäisi lukemaa huomattavasti. Tai jos Europarlamentti vaatii Suomelta osallistumista velkakriiseihin “velkaosakkeita” ostamalla, sopisi se Beckmanin sanojen raameihin riskisijoitusrahaston kasvattamisesta. Ja Espanjaan sijoittaminen se vasta riskipeliä onkin!

Kirjani, Esa Saarisen “Länsimaisen filosofian historia Sokrateesta Marxiin”, opetti, että filosofia ei tarjoa valmiita vastauksia, vaan se tarjoaa työkalut itsenäiseen ajatteluun. Tämä uutinen iski silmääni toissaperjantaina ja se kiehautti oikein olantakaa, opittuani tulkitsemaan vaikeasti muotoiltujen tekstien perimmäisiä ideoita, jotka kiedotaan sivistyssanojen kierteeseen, tehden sen tavantallaajalle vaikeaksi ymmärtää ja usein haluttomuus yrittää ymmärtää ja kuunnella tarkkaan, antaen jokaiselle sanalle painoarvoa hyläten Occamin partaveitsen periaatteen (yksinkertaisin selitys on paras), jonka poliitikot osaavat kunnioitettavan hyvin kietoa siihen viimeiseen lauseeseen, joka ei kuulijalle itsessään kerro mitään, mutta jättää hänet tyytyväiseksi kuultuaan asiasta.

Winston Churchill aikanaan totesi, että demokratia on huonoin valtionmuoto, jos ei oteta huomioon kaikkia tähänmennessä kokeiltuja. Yhdistettynä itämaisen filosofian kulmakiveen, “kaiken mikä on ollut, on myös kuoltava.” Voimmeko ajatella jälleen yhden aikakauden yhteiskuntapolitiikkamme historiassa olevan lopuillaan? Rehellisesti, uskotko euroalueen kriisin ratkeavan? Itse en usko. Nykyisessä kapitalistisessa järjestelmässä rahaa on luvattu enemmän kuin sitä on olemassa, hyvänä esimerkkinä Kreikka ja varsinkin Yhdysvallat. Valtiot maksavat velkojaan ottamalla lisää velkaa ja Yhdysvallat maksavat omat velkansa omissa dollareissaan. Ja kun rahaa on luvattu enemmän Kiinaan, kuin sitä on olemassa, on joku osa tässä matemaattisessa yhtälössä pielessä.

Nykyinen kapitalistinen talousjärjestelmä, mikä on valtaosassa maailmaa käytössä, perustuu Locken liberalismiin. Locken muistiinpanoista on mm. johdettu Yhdysvaltain perustuslaki. Tämänpäivän maailmassa voidaan varmaan puhua jo uusliberalismista, joka linjaa omistusoikeuden rajummin kuin Locke. Sen mukaan verovaroilla tuotettavat palvelut sisältävät vain ja ainoastaan yövartijavaltion mallin, eli valtio kustantaa poliisi- & palovoimat, ei mitään muuta. Yhdysvalloissa kyseinen malli on käytössä, höystettynä muutamalla sosialistisella ydinajatuksella, kuten ilmainen peruskoulutus. Nimitys tälle on sosiaaliliberalismi. Nykyisen Suomen malli on kuin suoraan John Rawlsin kirjoista, joissa hän määrittää hyvinvointivaltion perustan, “yhteisö on vain yhtä hyvä kuin sen heikoin yksilö.” Itse pidän nykyistä sosiaaliliberalistista mallia, joka Suomessa on käytössä aivan mahtavana ja Kreikan perusteella ei tulisi tuomita koko liberalistista aatesuuntaa tuomituksi.

Kreikan ja Espanjan ongelmat perinpohjin johtuvat lähinnä siitä, kun kansalaiset eivät noudata kansalaisvelvollisuuksiaan veronmaksusta, harjoittavat harmaata taloutta. Myös talousjärjestelmän muututtua radikaalisti, että vanhan maailman talousmahdit eivät enää pysy kehityksen tahdissa, pitää osansasyynsä sisällään Kreikan ja Espanjan talouden rapautumiseen. Esimerkiksi Platonin “Valtio”-dialogi, jossa hän pyrkii määrittämään täydellisen valtiomuodon oman elinaikansa kulttuuriin, kulttuuriin jota noudatettiin ongelmamaissa aina vuoteen 2008 asti, joskin sen jäänteitä on havaittavissa.

Lopputulos on Platonin Valtiossa utopistinen, teoriaa liiemmin jaarittelematta, (5-osainen dialogisarja) jonka mukaan ihanteellisen valtion koko olisi 50 000 ihmistä. Platonin elinaikana, noin 2000 vuotta sitten, valtiot Euroopassa olivat kaupunkivaltioita. Kreikan valtti oli sen kauppalaivasto, tieteet ja käsityötaito. Nykyisin Kreikan kauppalaivasto ei maksa veroja, tieteet tehdään huippuyliopistoissa, muualla kuin Kreikassa ja käsityötaidolle ei ole enää kysyntää. Jopa kreikkalaiset itse laistavat veronmaksusta, joka mm. Suomessa ja Saksassa nähdään velvollisuutena. Immanuel Kantin moraalietiikan mukaan, tarkennettuna kategorisen imperatiivin mukaan etiikka voidaan perustaa kolmeen maksimiin. Ensimmäisen maksimin ehto on jokaisen teon universaalius. Eli teko jonka teet tulee olla sen mukainen, että siitä voidaan johtaa laki. Kreikkailaisista osa maksaa veroja ja jokainen on ollut asemassa vaikuttaa yleiseen asenteeseen, päätöksentekoon äänestämällä tai keskustelua herättämällä. Kategorisen imperatiivin mukaan teko on siis tuomittava. Toisen maksimin mukaan valehtelu on kiellettyä. AINA. Kreikan hallitus euroon pyrkiessään valehteli taloustilanteestaan, joten Kreikka voidaan nähdä syyllisenä tässäkin maksimissa. Kolmas maksimi käsittelee tilannetta, jossa murhamies tulee ovelle ja kysyy henkilöltä, missä tämän lapset ovat. Henkilö ei imperatiivin mukaan saa valehdella, mutta mikään ei estä häntä lyömästä ovea kiinni. Kuvitellaan tämä jälkimmäinen tilanne todellisuudessa. Kuvitellaan euro taloon, jolta Kreikka tulee kysymään lupaa liittyä valuuttaliittoon. Euro hyväksyy Kreikan pyynnön, itse toimittamansa lausunnon mukaan sen talous on euroon liittymisen vaatimalla tasolla. Kreikka tulee useamman vuoden kulttua ilmoittaen velkatilanteestaan, joka saattaisi romahduttaa koko valuuttaliiton inflaatiollaan. Kaveri, jolle laina on annettu, on siis valehdellut eurolle päin naamaa 8 vuotta. Tulisiko euron tässätilanteessa hyväksyä Kreikan valehtelu, vai potkia valuuttasopimuksen sääntöjä rikkonut maa ulos? Kategorisen imperatiivin, johon lainsäädäntö pohjimmiltaan perustuu, jokainen maksimi kolmesta, idioottimaisen yksinkertaisesta laista sotii anteeksiantoa vastaan. Toisin kävi. Europarlamentti nyt siis tietoisesti ensimmäisen maksimin perusteella salli jäsenilleen oman taloustilanteensa valehtelun, sopimuksen halventamisen ja kaiken tämän päälle vielä lainrikkojan rahallisen tuen. Säädettiin laki, jonka rikkomisesta “palkitaan.” Ymmärrän toki, että euro rahayksikkönä olisi tuomittu inflaatioon ilman ulkopuolisten apua kriisimaille, mutta onko tämä eettisesti oikein? Saarisen kirja ei välttämättä tarjonnut vastauksia kysymykseen, mutta se opetti ajattelemaan itse. Tai kuten Saarinen asian itse kuvailee, hän pyrkii opettamaan ajattelemaan itse. Rakastamaan viisautta, filosofiaa.

Aiemmin pohtimani demokratian oikeutus ja itämaisen filosofian lausahdus ”kaiken mikä on ollut, on myös päätyttävä” pistävät miettimään, ovatko demokratia ja liberalismi oikeat vaihtoehdot valtion perustamiselle, jos kansa äänestää johtajikseen henkilöitä, jotka lait säädettyään eivät noudata niitä. Kurssilla kävimme kirjallisuushistorian aikakausia ja Marxin mukaan kulttuuri ja kirjallisuus määrittyvät yhteiskunnan alarakenteen mukaan, eli talouden. Elämmekö siis nyt postmodernin aikakauden loppua? Kyllä, sanon minä. Mikä siis tulee olemaan uuden yhteiskuntamme perustava ideologia? Onko se Marxilainen sosialismi? Lockelainen täysliberalismi yövartijavaltioineen? Vai nouseeko postmodernin ajan tuhkasta uusi ideologia joka Churchilin sanoin on ”huonoin, jollei oteta huomioon kaikkia tähänmennessä kokeiltuja? Sen kertoo meille aika.

Eetu Hagman, Tintti ja Sininen Lootus

4 Huh

Voiko pieni pärjätä suurta vastaan?

Lukemani klassikko oli Hergén kirjoittama Tintin seikkailut – Sininen lootus, joka kuuluu maailmankuuluun Tintti-sarjaan. Kirja on ilmestynyt vuonna 1936 ja se kertoo pienen, mutta sinnikkään ja ovelan Tintin seikkailuista. Tällä kertaa Tintti on aluksi Intiassa mihin saa tiedon, että Kiinassa tarvitaan hänen apuaan. Tintti lähtee Kiinaan ja joutuu heti murhayritysten kohteeksi. Seuraa Tintin taistelu oopiumikauppiaita vastaan, jossa Tintti meinaa joutua monesti kiikkiin ja jopa surmatuksi, mutta aina hän pääsee pakenemaan joko oman oveluuden tai Lohikäärmeen poikien avustuksella. Oopiumikauppiaat alkavat jo kyllästyä Tintin temppuiluun ja tekevät kaikkensa saadakseen hänet kiinni. Koko teoksen ajan Tintti ja oopiumikauppiaat taistelevat ja vasta aivan lopussa taistelu ratkeaa. Mutta kummalle taholle, se selviää vain ja ainoastaan lukemalla kirjan.

Tintti-kirjoissa esiintyy yleensä monia eri teemoja, eikä tämäkään kirja tehnyt siinä asiassa poikkeusta. Ystävyys ja jännitys nousivat vahvimpina teemoina esiin teoksesta. Ystävyys esiintyy Tintti-kirjoissa Tintin ja hänen koiransa Miloun vahvana ystävyytenä. Myös Tintin ystävä kapteeni Haddock tuo normaalisti oman mausteensa mukaan kirjoihin, mutta tässä teoksessa hän ei ollut mukana. Tintti-kirjat ovat yleisesti jännittäviä ja ne sisältävät monia juonenkäänteitä ja rikokset ratkeavat aina aivan kirjan lopussa.

Kirjan päähenkilönä toimii aiemmin mainitsemani Tintti. Hän joutuu teoksen aikana monesti ongelmatilanteisiin ja joskus jopa vaarallisiinkiin tapahtumiin. Hän ratkaisee ongelmia äärimmäisen ovelasti ja tyylikkäästi. Hänellä on loistava kyky hoitaa vaarallisetkin tilaanteet edukseen, vaikkakin välillä Tintin liiallinen uteliaisuus koituu hänen kohtalokseen. Kirjailija Hergé käyttää juonenkäänteitä paljon ja taitavasti, ja ne ovat useasti ennalta-arvaamattomia. Näiden takia Tintti joutuu ongelmatilanteisiin monesti ja joutuu käyttämään aivojaan ratkaistakseen ongelmat.

Pidin kirjasta henkilökohtaisesti ja olen aina tykkännyt Tinteistä ja myös Hergén tyylistä kirjoittaa. Vaikutuksen minuun teki etenkin se, kuinka hienosti tarinasta näkyi sen ajan yhteiskunta. Kirja on kirjoitettu ennen toista maailmansotaa ja siinä näkyy hyvin vahvasti Kiinan ja Japanin välinen jännite. Kiinan ja Japanin välillä oli sota vuosina 1937-1945 ja teos on tehty vuotta ennen sodan alkua. Koko kirjan ajan kiinalaiset puhuvat pahaa japanilaisista eivätkä tule ollenkaan toimeen heidän kanssa ja myös päinvastoin. Hergén kirjoitustyylistä paljastuu myös molempien maiden imperialismi. Molemmilla on mahtipontiset armeijat ja toisen maan valloittaminen on kaikki kaikessa heille. Todella ovelaa yhdistelyä sen ajan yhteiskuntaan Hergéltä. Pidän itse koko Tintti-sarjaa kirjallisuuden klassikkona, mutta mielestäni yksi sarjakuva ei ole vielä klassikko itsessään. Sen pitää olla todella vakuuttava ja tunteita herättävä, jos klassikon tekemiseen pyrkii.

Kirja oli kokonaisuudessaan kuitenkin todella mielenkiintoinen ja varsinkin pidin Hergén tietyllä tavalla rohkaisevasta tyylistä kirjoittaa. Pieni, utelias, äärimmäisen ystävällinen ja päättäväinen lehtimies ratkaisee rikoksia vaarallisia rikollisia vastaan. Tämä antaa positiivisen kuvan ja antaa rohkeutta kaikille, jotka taistelevat jotain suurempaa vastaan.

Parfyymi, Ville Virtanen

4 Huh

Grenouille Jean-Baptiste oli sekä hullu että nero jonka elämällä oli vain yksi tarkoitus; luoda mestarituoksu joka saisi ihmiset lakoamaan hänen edessään. Tuoksu, joka nostaisi hänet, suuren neron muiden ylle. Grenouillella oli maailman tarkin nenä, hänen ei tarvinnut kävellä seuraavaan huoneeseen tietääkseen mitä oli oven takana sillä hänen nenänsä näki pimeässäkin. Nuori Jean-Baptiste huomasi ajan mittaan ihmisten tiedostamattaan havainnoivan maailmaa ja toisiaan  hajujen avulla,ja oppi käyttämään tätä hyväkseen. Olikin kohtalon julminta ivaa ettei maailman taitavin ja kieroin parfymööri itse haissut miltään. Mies, jolle tuoksut olivat asioiden sielu, ei nähnyt itseään,  ei tiennyt kuka oli. Grenouille pelkäsi sokeutta joka kalvoi hänen sydäntään, niin paljon, että  päätti luoda itselleen oman tuoksun.

Grenouile etsi  täydellisintä  tuoksua ja löysikin sen,  pitämättä  ongelmallisena sitä tosiasiaa että tuoksun lähde oli toinen henkilö. Tuoksu ei kuitenkaan ollut vielä valmis, se oli vasta tuoksun verso joka odotti kasvamista täyteen varteensa. Niinpä parfymööri  vaani  pohtien – entä jos hän ei kykenisi vangitsemaan tuota ihmettä kunnollisesti, jos hän tekisi jonkin mitättömän virheen ja tuhoaisi ainoan mahdollisuutensa onneen? Mitä jos vangittu tuoksu loppuisi kesken, tyttö olisi silloin jo kauan sitten kuollutta madonruokaa. Eihän tuota suurenmoista lahjaa voisi heittää hukkaan, sitä ei tulisi käyttää pelkiltään, olihan tauluillakin kehykset. Täytyisi kerätä lisää aineksia ja rakentaa mestariteos jonka keskiöön tytön tuoksu asettuisi kuin lakikivi holvikaareen.

Huhu kertoi nimettömän murhaajan riehuvan eräässä Ranskan kaupungissa. Hirmutekojen yhtälö vaikutti järjettömältä. Kasautuvien ruumiiden seasta löytyi kuitenkin eräs punainen lanka. Kaikki uhrit olivat kauniita nuoria naisia joilta oli anastettu veriteon yhteydessä vaatteet ja hiukset. Grenouillen kerättyä pulloittain sieluja (joina hän tuoksuja piti) oli hän valmis toteuttamaan lopullisen suunitelmansa.

Se oli samaan aikaan naurettavan helppoa ja silti niin kovin vaikeaa, eihän kukaan ollut koskaan  mitään tällaista luonut?! Grenouille oli saanut tahtomansa! Vihdoinkin ihmiset näkivät hänet! Hän oli olemassa ja häntä rakastettiin. Se oli eriskummallista. Orpo Grenouille jota ei oltu koskaan ennen rakastettu … Ihmiset suorastaan himoitsivat häntä, tuota mestarituoksun valmistajaa. Hän voisi tehdä mitä vain ja sitä pidettäisiin jumalaisena ihmeenä. Parfymöörin tuoksunaamion takana kuitenkin kyti. Eiväthän ihmiset oikeasti tuota pikkumiestä rakastaneet vaan olivat sekaisin maailman hienoimmasta tuoksusta. Grenouille tiesi sen ja vihasi ihmisiä yhä enemmän ja enemmän. Mikseivät hekin voineet vihata häntä? Nuo mielettömät typerykset!! Hän oli epäonnistunut surkeasti. Mestarituoksun avulla Grenouille voisi valloittaa maailman ja julistautua sen yksinvaltiaaksi, mutta  lopulta Grenouille  antautui ihmisten armoille, ihmisten joiden sokea rakkaus lopulta repisi hänet osiin.

Tommi Parikka, Linnunradan käsikirja liftareille

4 Huh

Elämän tarkoitusta etsimässä

 

Mitä tapahtuu, kun yhdistetään muun muassa tyypillinen brittimies, maanis-depressiivinen robotti, kaksipäinen ja kolmikätinen hulivilipresidentti sekä äärettömällä epätodennäköisyysmoottorilla varustettu avaruusalus? Tähän kysymykseen kykenee luultavasti vastaamaan ainoastaan Douglas Adamsin Linnunradan käsikirja liftareille (1979). Uskomattomaan tahtiin lentävän mielikuvituksen tuotteena syntynyt tieteisparodia, joka on maailman ainoan viisiosaisen trilogian ensimmäinen osa, sinkoaa lukijan aivan uusiin sfääreihin. Huumoria säästämättä, laadusta tinkimättä.

 

Arthur Dent herää eräänä torstaiaamuna siihen, että hänen talonsa Länsi-Englannissa aiotaan purkaa ohitustien vuoksi. Hänen tietämättään sama kohtalo odottaa koko maapalloa asukkaineen: Maa on tuhottava tähtienvälisen rakennushankkeen tieltä. Arthurin ystävä Ford Prefect, joka on todellisuudessa kotoisin pieneltä planeetalta Betelgeuzen lähettyviltä, pelastaa itsensä ja Arthurin liftaamalla tuhooja-aluksen kyytiin. Erinäisten varsin epätodennäköisten sattumien tuloksena Arthur ja Ford päätyvät Linnunradan seinähullun presidentin varastamaan avaruusalukseen, joka kulkee äärettömän epätodennäköisyysmoottorin voimalla. Linnunrataa kierrellään ristiin rastiin maailmankaikkeuden perimmäisen kysymyksen selvittämiseksi.

 

Voin sanoa pitäneeni kirjasta huumorin vuoksi, mutta ehkäpä suurin syy on täydellisen ennalta-arvaamaton juoni. Olen erityisen yllättynyt siitä, kuinka kunnioitettava mielikuvitus Adamsilla on ollut – ainesta riittäisi moneenkin klassikkoon. Vaikkapa äärettömän epätodennäköisyysmoottorin vaikutusten kuvaaminen saisi absurdiudessaan Salvador Dalinkin kateudesta vihreäksi. Lisäksi maailmankaikkeuden kaukaisissa osissa on täysin päättömän kuuloisia yhteiskuntia, kansoja ja tapoja. Niistä kuitenkin löytyy tarkemmin mietittynä selkeitä yhtymäkohtia tämän maailman asioihin. Kalliita antareslaisen undulaatin sylkirauhasia esimerkiksi pidetään suurena herkkuna, vaikka ne ovatkin ällöttäviä, ja niitä ostavat rikkaat idiootit, jotka haluavat tehdä vaikutuksen toisiin rikkaisiin idiootteihin. Kuulostaako tutulta?

 

Typeryyksiin asti menevä statussymbolien tavoittelu ei ole suinkaan ainoa asia, jonka kustannuksella Adams irvailee käyttäen apuna vieraita aurinkokuntia. Ivapiikkejä lentelee niin byrokratian kuin ammattifilosofienkin suuntaan, mutta päällimmäinen teema koko kirjan aikana on maailmankaikkeuden asukkaiden jatkuva halu saada lisää tietoa, lisää rikkautta, lisää onnellisuutta – aina vain lisää. Tavoittelu kuluttaa mielettömästi aikaa, vaivaa ja rahaa, eikä siltikään johda toivottuun lopputulokseen. Kun elämälle etsitään tarkoitusta väärästä suunnasta, koko maailmankaikkeus on täynnä pelkkiä merkityksettömiä sattumia ja turhuuksien turhuutta.

 

Niin se vaan menee täällä kotoisessa maailmassammekin, minkä vuoksi ”planeetan asukkailla on ongelmana se, että he ovat suurimman osan elämästään onnettomia”. Postmodernina aikana ihmisten tyytymättömyys elämäänsä tuntuu osaltaan vain lisääntyneen teknologian kehittymisestä huolimatta, minkä Adamskin vaikuttaa panneen merkille jo kolmisenkymmentä vuotta sitten. Lopulta päädytään vain siihen, että parhaiten kaupaksi menee alkoholipaukkujen valmistusta tarkasti neuvova hakuteos, ja täydelliseksi rakennettu, aidolla inhimillisellä persoonallisuudella varustettu superälykäs androidi on myös superkyyninen pessimisti. Rikkaus ja tekniikka pettävät, ja paratiisi suorastaan kuhisee käärmeitä.

 

Ja saadaanhan se elämän tarkoituskin lopulta selville – yksinkertaista vastausta tosin ei ymmärretä eikä siihen niin ollen olla tyytyväisiä. Perimmäisen vastauksen ymmärtäminen noin vain kuulostaisi toki jo epärealistiselta jopa verrattuna ydinkärkiohjusten yhtäkkiseen muuttumiseen kaskelotiksi ja pelargoniruukuksi, huolimatta jopa siitä, että vastaus voi todellisuudessakin olla hyvin yksinkertainen. Kenties vielä joskus ymmärrämme sen.

Helmi, Elias Jokinen

4 Huh

Upporikas ja rutiköyhä

”Ei tästä voi seurata mitään hyvää”, ajattelen katsellessani nuhjuista takavuosien romaania. Tuntuu, ettei koulukiireiden keskellä pikaisesti valittu kirja voi tarjota mitään ajateltavaa esseeseen soveltuvista aiheista puhumattakaan. Kirja kuitenkin yllätti.

John Steinbeckin Helmi (1947) ei pikaisen silmäilyn perusteella vaikuta miltään kuolemattomalta klassikolta. Kirja kertoo Kino-nimisestä köyhästä eteläamerikkalaisesta intiaanista, joka lapsensa sairastuttua lähtee sukeltamaan helmiä voidakseen maksaa lapsensa hoidon. Kino löytääkin suuren, mittaamattoman arvokkaan helmen, josta saaduilla rahoilla hän voisi muuttaa perheensä elämän. Unelma loistavasta tulevaisuudesta valtaa Kinon ja hän alkaa varjella helmeä kuin omaa lastaan. Rahan himo ja ajatus ylellisestä elämästä kuitenkin sokaisee Kinon ja hänen elämänsä alkaa mennä jatkuvasti huonompaan suuntaan. Kirja ei alussa anna juurikaan viitteitä siitä, millaisia teemoja se käsittelee, mutta pitemmälle lukiessa teema alkaa selkeytyä.

Kirjan pääteema on ihmisen rahanhimo ja ahneus. Ennen helmen löytymistä Kino on onnellinen, vaikkei olekaan rikas. Helmen löytäminen kuitenkin muuttaa kaiken. Vaikka Kino aluksi ajattelee pelkkää hyvää ja lapsensa parasta aikomalla maksaa hänelle lääkärin ja koulutuksen, nousee rahanhimo pian sen käyttötarkoituksenkin edelle. Kino hylkää helmenostajien helmestä tarjoaman hinnan mielestään liian pienenä ja päättää vaimonsa estelyistä huolimatta lähteä pääkaupunkiin etsimään ostajaa, joka olisi valmis maksamaan korkeamman hinnan. Helmi yritetään useasti ryöstää ja Kino surmaa hyökkääjät ahneuden vallassa. Lopulta, erään hyökkäyksen aikana, Kinon poika haavoittuu ja kuolee. Silloin ahneudessaan tappajaksi muuttunut Kino tajuaa mitä on tehnyt, tuhoaa helmen ja palaa kotiinsa, tyhjin käsin ja ainoan lapsensa helmen vuoksi menettäneenä.

Kirjaa lukiessani ajattelin, ettei sen käsittelemä teema todennäköisesti vanhene koskaan. Ihminen on aina ollut, ja tulee aina olemaan ahne. Rahan takia ihminen helposti sekoaa ja uhraa sen vuoksi melkein mitä vain. Nykyajan kulutushyödykkeitä pursuava kapitalistinen yhteiskunta vain vahvistaa tätä piirrettä. Usein kuulee sanottavan: ”Olisinpa rikas niin voisin ostaa tuon” tai ”Jos mä voittaisin lotossa niin tekisin tämän”. Ihminen ei osaa olla tyytyväinen vaatimattomaan, mutta onnelliseen elämään, vaan himoitsee ylellistä elämää, joka vaikuttaa monin verroin paremmalta kuin oma, aivan tavallinen elämä. Todellisuudessa tämä asia on hyvin usein päinvastoin. Siitä ovat todisteena muun muassa julkkismiljonäärejä pursuavat iltapäivälehtien kannet. Uskon, että moni rikas ja kuuluisa kaipaa usein kaiken mediamyrskyn keskellä aivan tavallista elämää. Raha kääntyy hyvin usein omistajaansa vastaan, eikä vastoin odotuksia tuokaan onnea.

Rikkauden tavoittelu ei ole ihmiselle hyväksi. Tuskin kukaan meistä on täysin tyytyväinen siihen mitä omistaa, tai mitä omassa elämässä on. Olisi kuitenkin hyvä osata olla kiitollinen siitä, mitä on jo saanut. Varsinkin meidän hyvinvointiyhteiskunnassa asuvien, ylellistä elämää elävien tulisi tajuta miten etuoikeutettuja olemme jo saadessamme elää Suomen kaltaisessa maassa.

Kirja herätti minut ajattelemaan, että on tärkeää pitää huoli siitä, ettei koskaan anna rahan nousta elämässään tärkeämmäksi, kuin asiat, joista oikeasti välittää. Yrittäessään saada enemmän, menettää usein senkin mitä jo omistaa. Kirja antaa tästä surullisen todentuntuisen esimerkin. Kino olisi saanut helmestä jo ensimmäisellä myyntikerralla enemmän rahaa, kuin hänellä oli koskaan ollut. Hän ei kuitenkaan ollut siihen tyytyväinen, vaan halusi aina vain enemmän, menettäen lopulta kaiken. Kuten monet meistä elämässään, Kino ei osannut tyytyä hyvään, vaan ajatteli voivansa saada vielä enemmän. Se kostautui. Upporikkaasta tuli rutiköyhä.

Parfyymi, Ilona Peltola

4 Huh

Erilaisuusko rikkautta?

Niin usein kuulee sanottavan ”se on erilainen”. Tai vaihtoehtoisesti ”mä en tahdo olla erilainen”. Opettajat ja muut aikuiset toitottavat, kuinka ”erilaisuus on rikkautta”. Toisaalta taas lause ”sä oot niin erilainen kun me” on suurimpia loukkauksia, mitä toiselle voi sanoa. Mutta mitä on erilaisuus? Sitäkö, että poikkeaa massasta? Mutta mitä tämä massa sitten on – vai onko sellaista?

Patrick Süskind kertoo romaanissaan Parfyymi (1985) erään tarinan erilaisuudesta lähes kolmensadan vuoden takaa. Kirjan tarina on samalla sen päähenkilön elämäntarina. Alussa Jean-Baptiste Grenouille syntyy äitinsä hylkäämänä Pariisin kaduille. Syntymästään asti lapsi poikkeaa muista loistavan hajuaistinsa puolesta – ja lisäksi hänellä ei ole omaa ominaistuoksua ollenkaan. Grenouille alkaa hahmottaa maailmaa hajuaistinsa avulla, hän kykenee näkemään ja tuntemaan kaiken apunaan vain poikkeuksellisen tarkka nenänsä. Nuorellamiehellä ei ole elämässä ketään, ja hän on erilainen, vieroksuttu – traagistako?

Kirja laittoi minut pohtimaan juuri esittämiäni kysymyksiä erilaisuudesta jopa niin pitkälle, että sana erilaisuus alkoi kuulostaa typerältä ja keinotekoiselta. Yhteiskunnan perisynti on luokitella ja lajitella, ja erilaiseksi leimaaminen on osa sitä. Kirjassa Grenouillea kummeksutaan ja jopa pelätään. Pienestä pitäen häntä pidetään pahana, ”epäsikiönä ja sietämättömänä penikkana”, vaikka hän on vain pieni sylilapsi. Pojan kasvaessa häntä pidetään yhä kummallisempana ja pelottavampana, vaikka hän on hiljainen ja hyvin käyttäytyvä lapsi, eikä juuri poikkea muista, ainakaan ulkoisesti. Kaikki tämä vain siksi, että hänellä on ominaisuuksia, joita muilla ei ole. Hän on erilainen.

Tätä erilaisuutta käytetään myös todella usein hyväksi. Siihen saattaa liittyä poikkeuksellisia kykyjä, niin kuin Grenouillella; hänen taitonsa tuoksujen valmistajana on aivan omaa luokkaansa, ja monet parfyymien valmistajat käyttävätkin häntä hyväkseen tarinassa varastaen kunnian hajuvesistä. Luullaan, että Grenouille on niin typerä ja hidasälyinen, ettei hän ymmärrä joutuvansa vääryyden kohteeksi. Oikeasti tilanne on kuitenkin päinvastoin; Grenouille tietää tarkalleen, kuinka mainioita hänen tuoksunsa ovat, mutta hän haluaa mieluummin toimia piilossa ja harjoitella tuoksujen valmistamisen taitoa rauhassa. Tämä hidasälyinen ja erilainen poika siis oikeastaan käyttää näitä ihmisiä hyväkseen. Tämä on hyvä esimerkki siitä, että erilaisena pitämämme ihminen ei ole aina meitä huonompi, vaikka usein itsekeskeinen ihmismieli niin asian ajatteleekin.

Vaihtoehto hyväksikäytölle on siis se, että muille saattaa tulla ylemmyydentunne erilaiseen ihmiseen; jos kaikki muut kokevat olevansa keskenään samanlaisia, tai jotenkin parempia kuin tämä erilainen henkilö, ruokkii tämän yhden ihmisen mollaaminen ja vähättely heidänkin itsetuntoaan. Tähän ilmiöön perustuu kaiketi myös koulukiusaaminen, sillä usein juuri jollain tavalla joukosta poikkeavat lapset joutuvat kiusauksen kohteeksi, ja kiusaajat pönkittävät toiminnallaan usein omaa, huonoa itsetuntoaan.

Usein erilaisuutta myös ihaillaan. Nykyään on muotia se, ettei noudata muotia lainkaan, vaan pukeutuu omalla tyylillään ja tekee asioita, jotka ovat itselle tyypillisiä ja sopivia. Parfyymissä tätä puolta ei kuitenkaan hirveästi nähdä ainakaan ihmisten vapaasta tahdosta, ainoastaan Grenouillen manipulaation seurauksena. Erilaisuus on siis melkoinen ristiriita, ja jokainen suhtautuu siihen omalla tavallaan, toiset arvostellen, toiset taas ihaillen.

Nyt kirjan luettuani uskon, että eräs Parfyymin klassikkopiirteistä on juuri tämä; se saa ihmisen ajattelemaan erilaisuutta ja ihmisten suhdetta erilaisuuteen kirjailijan taitavan kuvauksen ansiosta. Jopa kirjan loppuratkaisu korostaa sitä, että yhteiskunta vieroksuu erilaisuutta ja toisaalta myös hyökkää sen kimppuun kuin haaskalintu tahtoen tuhota sen kuitenkin samanaikaisesti sitä ihaillen ja palvoen.