Varahevonen
Katselen kotikirjahyllyssämme jo jonkin aikaa pölyttynyttä kirjaa. Se on sisällöstään (kolme venäläistä klassikkoa) huolimatta, tai ehkä juuri siitä johtuen, vaikuttanut aiemmin jotenkin luotaansatyöntävältä ja oudolta. Olen mielummin kantanut kirjastosta kassikaupalla keski-eurooppalaisia tiiliskiviä, kuin lukenut venäläisten mestareiden lyhyitä klassikkoteoksia. Nyt kun olen lukenut yhden niistä – sen kaikista lyhimmän tietenkin, voin joko ihmetellä aiempaa hyljeksintääni tai pitää sitä täysin luonnollisena. Joskus kynnys lukea jotakin ihan erilaista kirjallisuutta on yllättävän suuri. Kirjahan tulee Venäjältä! Suomalaisten asenteet ovat usein hitaasti muuttuvaa tyyppiä, omanikin tulivat suoraan 1940-luvulta. Onneksi tämä kirja vielä kauempaa menneisyydestä muutti asennettani. Ehkäpä joku kaunis kesäpäivä huomaan taas lukevani tuota ennen kaihtamaani yhdistelmäteosta.
Opuksen kannessa on Charles de Hampelnin maalaus ”Troikka Pietarin kadulla” 1950-luvulta. Se esittää kahden hevosen vetämää rekeä, jossa istuu mahtipontisen näköinen mies turkishattu päässään. Reen aisaan on kytketty myös kolmas hevonen, joka joutuu juoksemaan sivuttain muiden mukana täysin tarpeettomana. Reki kolhii sen jalkoja ja remmi hiertää kaulaa. Nykykäsittein se on eläinrääkkäystä, mutta aikoinaan se lienee ollut hyväksyttyä. En olisi lukematta uskonut, että tapaus liittyy suoraan johonkin niteen kirjoista, ainakaan kirjoista viimeiseen.
Ivan Turgenevin ”Tarpeettoman ihmisen päiväkirja” (1851) kertoo Tšulkaturin-nimisestä miehestä. Kirja ei yllätyksekseni kerrokaan miehen elämästä perinteiseen päiväkirjatyyliin, vaan enemmänkin kohtauksina tämän eri elämänvaiheilta.
Tšulkaturin aloittaa kertomuksen teentuoksuisesta makuuhuoneestaan. Hänellä on elämänsä maanpäällisestä taipaleesta jäljellä enää kaksi viikkoa ja hän kokee eläneensä yksinäisen ja turhan elämän. Hän haluaa kuitenkin jättää itsestään jotakin jälkipolville ja päättää kertoa elämänsä tarinan. Päiväkirja alkaa suurpiirteisellä kuvauksella Tšulkaturinin lapsuudesta tämän holhoavan äidin ja lempeän isän kanssa. Hän sanoo olleensa tärkeä vanhemmilleen, mutta pian hän kuitenkin väittää olevansa tarpeeton. Absurdi väite ilman perusteluja häiritsee vähän, mutta pian kertomus imee taas mukaansa.
Tšulkaturin kertoo myös välinpitämättömistä ystävistään ja heidän tavastaan olla muka ystävällisiä ja kääntää kuitenkin selkänsä sopivan tilaisuuden tullen. Ja taas puhutaan tarpeettomuudesta… Alan pohtia omia kavereitani ja heidän suhtautumistaan minuun. Kyllä minä taidan joillekin heistä lähes tarpeeton olla, mutta mihin ihminen joutuisi, jos kaikki tarvitsisivat häntä? Ehkä siinä vaiheessa, kun kutsuu ystävikseen niitä, jotka ovat välinpitämättömiä itseään kohtaan, voi kuitenkin tulla olo, että on tarpeeton. Ihmisen perusluonteeseen kuuluu oman merkityksen pohtiminen ja se lieneekin yksi syy, miksi kyseinen teos on noussut klassikon asemaan. Kirja muistuttaa, että merkitsemme jotakin jollekulle, eikä yksikään elämä ole turha, vaikka sille tuntuisikin. Puolivälissä kertomusta alkaa tosin olla selvää, että Tšulkaturinille on tapahtunut jotakin erityisen lannistavaa, joka saa hänet tuntemaan ylenpalttista tarpeettomuutta. Ystävien puute on toki masentavaa, muttei usein johda pohjattomaan epätoivoon, joka paistaa kertojan tekstistä.
Ožoginit ovat eräitä Tšulkaturinin hajuttomista ja värittömistä ystävistä, joiden luona hän kuitenkin vierailee joka päivä. Syynä on perheen 17-vuotias tytär, Jelizaveta (Liza). En tiedä kertojamme ikää tässä vaiheessa, mutta luulisin hänen olevan kuvauksensa perusteella kolmissakymmenissä. Tapahtumien kulkua ei liene vaikea arvata; mies rakastuu, tyttö ei.
Turgenevin romanttiset luontokuvaukset siivittävät Tšulkaturinin rakkaustarinaa muun kirjan realistiselle tyylille vastakkaisesti. Kuvaukset piristävät kuolevan miehen päiväkirjaa kuin hillosilmä kaurapuuroa; sopivasti makua, muttei liikaa makeutta. Tavallaan romantiikka on osa realismia, kuuluuhan se myös ihmisyyteen.
Tšulkaturin, kaikesta herkkyydestään huolimatta, vaikuttaa vähän reppanalta kuvatessaan tyttöä, jota ei koskaan saanut. Hänen tapansa kuvata auringonlaskua Lizan kanssa ja muutosta tytön varttuessa, on koko kertomuksen huippukohta ja aloin itse jo melkein uskoa hänen mahdollisuuksiinsa voittaa Lizan rakkaus. Toisaalta kuvauksen kauneuden kääntöpuoli, tunteiden yksipuolisuus, saa joktin kohtaukset näyttämään melkein ällöttäville ja minun tekisi mieli katsoa välillä myös Lizan pään sisälle. Tämän ylistetyn neidon näkökulmasta tapaus olisi nimittäin voinut olla hyvinkin erilainen.
Kun kuvioihin astuu nuori ruhtinas, johon Liza rakastuu, kertojastamme löytyy uusi intohimoinen puoli. Kaksintaistelu ruhtinaan kanssa sopii tähän uuteen rooliin hyvin, mutta muun kirjan turhanpäiväisyyden tunteeseen yhdistettynä se tulee yllätyksenä. Ruhtinas aiheuttaa monenlaisia tuntemuksia tarinan muissakin osapuolissa; Lizan rakkautta ja Tšulkaturinin mustasukkaisuutta seuraavat vanhojen Ožoginien odotukset Lizan ja ruhtinaan avioliitosta, sekä seurapiirien ihailu. Kun ruhtinaan todelliset tunteet Lizaa kohtaan paljastuvat tapauksen lopulla, tunteiden kirjo laajenee huippuunsa; kaikki ei ollutkaan sitä, miltä näytti.
Liza rakasti vain ruhtinasta, mutta Tšulkaturinin tunteet Lizaa kohtaan eivät sammu edes kuolinvuoteella. Kiihkeä rakkaus onkin kertojamme voimakkaimpia puolia. Toki voidaan puhua myös jääräpäisyydestä, jota kuolevan miehen kaipuu nuoruuteen ja rakkauteen ilmentää. Hänen kevättä ihannoivat ylisanansa tartuttavat lukijaan suloisen ilontunteen, eikä mieleni tee lopulta edes moittia häntä typeryydestä.
Kertoja ei kirjan lopussa taida uskoa tarpeettomuuteensa itsekään: vaikka hän sanojensa mukaan on tarpeeton, hän toistaa sitä vähän liikaa ollakseen uskottava. Hän ei usko, ellei todistele itselleen omaa tarpeettomuuttaan. Jos hän oikeasti myöntäisi olevansa tarpeeton, hän ei olisi edes kirjoittanut päiväkirjaa. Lisäksi hän koki vaikuttaneensa Lizaan, ja kuvauksen perusteella hän vaikutti myös muihin ihmisin. Kertojan kanssa on vaikea olla samaa mieltä hänen omien sanojensa takia. Hän muuttuu kirjan lopulla lukijan masentuneeksi ystäväksi, jolle tekee mieli huutaa, ettei hän ole tarpeeton. Tšulkaturin ei kuule lukijan valitusta 1850-luvulle, mutta päinvastoin linja toimii hyvin selkeänä. Sen, mitä kertoja jättää kuulematta, voi lukija kuulla.
Aivan tarinansa alussa Tšulkaturin kertoo ajaneensa eräillä postivaunuilla, joihin oli nelivaljakon lisäksi kytketty viides hevonen epäluonnolliseen juoksuasentoon. Hän oli tiedustellut kuskilta, miksei hevosta voitu jättää talliin, mutta kuski oli vain naurahtanut ja lyönyt hevosta. Eläinparkaa raahauttiin vaunujen mukana pitkiä matkoja, vaikkei siitä näyttänyt olevan mitään käytännön hyötyä. Samoin Tšulkaturin kuvasi elämäänsä; hänen mukaansa hänen elämänsä ainoa tarkoitus oli antaa hänen ahneelle taloudenhoitajalleen syy keittää teetä.
Oliko Tšulkaturin siis tarpeeton ihminen? Tai oliko rääkätty eläin turha hevonen? Minä en sanoisi niin, vaikuttihan kumpikin muihin omalla olemisellaan. Ylimääräinen hevonen oli luultavasti varahevonen, jonka kiinnittämisessä oli unohdettu muutama seikka. Samoin Tšulkaturin oli ystävilleen varalla, mutta hetkellisesti unohdettu. Jos joltakin vetohevoselta katkesi jalka, tai kertojan ystäviltä puuttui seuraa, kumpikin heistä olivat tarpeellisia. Eihän urheilujoukkueiden varamiehiäkään pidetä tarpeettomina.
Tarpeettoman ihmisen päikirja olikin kertomus tavallisesta miehestä. En minäkään ole häntä tarpeellisempi, eikä kirjan tekstilaji edes ole päiväkirja.
klassikkopaletti 
Kirja vaikuttaa ehkä hieman tylsältä yhden miehen valitukselta. Minullakin luultavasti olisi ennakkoluuloja aloittaa venäläinen teos, mutta ehkä se tosiaan kannattaa joskus. Kirjan suhdesotku voisi kuitenkin olla mielenkiintoista uettavaa, joten ehkä joskus vielä luen jonkun venäläisen klassikon.
En itsekään oikein perusta venäläisistä klassikoista, mutta essee saa ”Tarpeettoman ihmisen päiväkirjan” vaikuttamaan itse asiassa varsin mielenkiintoiselta, jopa tavallaan hauskalta. En ole ihan varma onko kirja sitä (siis hauska), mutta jos joskus pitää lukea venäläistä kirjallisuutta tiedänpähän, mistä aloittaa.
Vaikka piti kommentoida vain kirjaa niin pakkohan mun on kommentoida että hienosti kirjoitettu essee!!! Hienoja pohdintoja 🙂 !… Joo ja mitä nyt tohon kirjaan tulee niin ei tekisi mieli lukea sitä. Vaikuttaa todella ankealta luettavalta ja sellaiselta, että joutuu kovasti pinnistelemään pysyäkseen kirjan tapahtumissa mukana. Itsekin luin ankean, pohdiskelevan klassikon ja nyt jotakin pirteämpää seuraavaksi.
Hevosvaunuvertaus on hieno tiivistys tarpeettomasta ihmisestä! Ylimääräinen hevonen on mukana juuri siksi, että jos muille jotain sattuu, se astuu remmiin, aivan kuten vaihtopelaajat. Tietenkään ei ole mukavaa olla koko uraansa vaihtopenkillä tai olla aina ikuinen kakkonen, mutta osa se on sekin ja merkittäväksi se muuttuu, jos jotain yllättävää tapahtuu.
Tarpeettoman ihmisen päiväkirja vaikuttaa pohtivan elämän tarkoitusta. Tai ainakin päähenkilö sitä miettii korostaessaan omaa tarpeettomuuttaan. Miten ihmisen tai hänen elämänsä tarpeellisuutta voidaan mitata? Nyky-yhteiskunnassa on kehitetty niin paljon tuottavuusmittareita, että edelliseen retoriseksi tarkoitettuun kysymykseen varmasti löytyy vastaus. Mutta eikö tarpeellisuus lähde ihmisestä itsestään, siitä, että hän tuntee elämänsä tarkoitukselliseksi?
Toisaalta voidaan myös kysyä, millainen on kunnollinen tai tarpeellinen elämä. Tšulkaturin vaikuttaa olevansa tyytymätön omaansa, koska se ei ole ollut sellainen kuin hän olisi halunnut. Vai sellainen kuin kuuluisi? Eli millainen? Täynnä rakkautta, huimia seikkailuja ja ikuista onnea? Siinäkö on tarpellisen elämän resepti?
Herättämiäsi ajatuksia varahevosen osasta pohtien
Anu
Kirja ei kuulosta kovin miellyttävältä lukukokemukselta, ankeus ei innosta. Kirjasta löytyy kuitenkin tärkeitä teemoja, joihin voi löytää yhteyksiä nyky-yhteiskunnassakin.