Tommi Parikka, Linnunradan käsikirja liftareille

4 Huh

Elämän tarkoitusta etsimässä

 

Mitä tapahtuu, kun yhdistetään muun muassa tyypillinen brittimies, maanis-depressiivinen robotti, kaksipäinen ja kolmikätinen hulivilipresidentti sekä äärettömällä epätodennäköisyysmoottorilla varustettu avaruusalus? Tähän kysymykseen kykenee luultavasti vastaamaan ainoastaan Douglas Adamsin Linnunradan käsikirja liftareille (1979). Uskomattomaan tahtiin lentävän mielikuvituksen tuotteena syntynyt tieteisparodia, joka on maailman ainoan viisiosaisen trilogian ensimmäinen osa, sinkoaa lukijan aivan uusiin sfääreihin. Huumoria säästämättä, laadusta tinkimättä.

 

Arthur Dent herää eräänä torstaiaamuna siihen, että hänen talonsa Länsi-Englannissa aiotaan purkaa ohitustien vuoksi. Hänen tietämättään sama kohtalo odottaa koko maapalloa asukkaineen: Maa on tuhottava tähtienvälisen rakennushankkeen tieltä. Arthurin ystävä Ford Prefect, joka on todellisuudessa kotoisin pieneltä planeetalta Betelgeuzen lähettyviltä, pelastaa itsensä ja Arthurin liftaamalla tuhooja-aluksen kyytiin. Erinäisten varsin epätodennäköisten sattumien tuloksena Arthur ja Ford päätyvät Linnunradan seinähullun presidentin varastamaan avaruusalukseen, joka kulkee äärettömän epätodennäköisyysmoottorin voimalla. Linnunrataa kierrellään ristiin rastiin maailmankaikkeuden perimmäisen kysymyksen selvittämiseksi.

 

Voin sanoa pitäneeni kirjasta huumorin vuoksi, mutta ehkäpä suurin syy on täydellisen ennalta-arvaamaton juoni. Olen erityisen yllättynyt siitä, kuinka kunnioitettava mielikuvitus Adamsilla on ollut – ainesta riittäisi moneenkin klassikkoon. Vaikkapa äärettömän epätodennäköisyysmoottorin vaikutusten kuvaaminen saisi absurdiudessaan Salvador Dalinkin kateudesta vihreäksi. Lisäksi maailmankaikkeuden kaukaisissa osissa on täysin päättömän kuuloisia yhteiskuntia, kansoja ja tapoja. Niistä kuitenkin löytyy tarkemmin mietittynä selkeitä yhtymäkohtia tämän maailman asioihin. Kalliita antareslaisen undulaatin sylkirauhasia esimerkiksi pidetään suurena herkkuna, vaikka ne ovatkin ällöttäviä, ja niitä ostavat rikkaat idiootit, jotka haluavat tehdä vaikutuksen toisiin rikkaisiin idiootteihin. Kuulostaako tutulta?

 

Typeryyksiin asti menevä statussymbolien tavoittelu ei ole suinkaan ainoa asia, jonka kustannuksella Adams irvailee käyttäen apuna vieraita aurinkokuntia. Ivapiikkejä lentelee niin byrokratian kuin ammattifilosofienkin suuntaan, mutta päällimmäinen teema koko kirjan aikana on maailmankaikkeuden asukkaiden jatkuva halu saada lisää tietoa, lisää rikkautta, lisää onnellisuutta – aina vain lisää. Tavoittelu kuluttaa mielettömästi aikaa, vaivaa ja rahaa, eikä siltikään johda toivottuun lopputulokseen. Kun elämälle etsitään tarkoitusta väärästä suunnasta, koko maailmankaikkeus on täynnä pelkkiä merkityksettömiä sattumia ja turhuuksien turhuutta.

 

Niin se vaan menee täällä kotoisessa maailmassammekin, minkä vuoksi ”planeetan asukkailla on ongelmana se, että he ovat suurimman osan elämästään onnettomia”. Postmodernina aikana ihmisten tyytymättömyys elämäänsä tuntuu osaltaan vain lisääntyneen teknologian kehittymisestä huolimatta, minkä Adamskin vaikuttaa panneen merkille jo kolmisenkymmentä vuotta sitten. Lopulta päädytään vain siihen, että parhaiten kaupaksi menee alkoholipaukkujen valmistusta tarkasti neuvova hakuteos, ja täydelliseksi rakennettu, aidolla inhimillisellä persoonallisuudella varustettu superälykäs androidi on myös superkyyninen pessimisti. Rikkaus ja tekniikka pettävät, ja paratiisi suorastaan kuhisee käärmeitä.

 

Ja saadaanhan se elämän tarkoituskin lopulta selville – yksinkertaista vastausta tosin ei ymmärretä eikä siihen niin ollen olla tyytyväisiä. Perimmäisen vastauksen ymmärtäminen noin vain kuulostaisi toki jo epärealistiselta jopa verrattuna ydinkärkiohjusten yhtäkkiseen muuttumiseen kaskelotiksi ja pelargoniruukuksi, huolimatta jopa siitä, että vastaus voi todellisuudessakin olla hyvin yksinkertainen. Kenties vielä joskus ymmärrämme sen.

Mainokset

12 vastausta to “Tommi Parikka, Linnunradan käsikirja liftareille”

  1. heiditurunen huhtikuu 5, 2012 klo 7:17 am #

    Kirja kuulostaa erittäin mielenkiintoiselta. Se on varmasti hauskaa luettavaa, kuten esseessä kerrottiin. Jos joskus kerkeän, aion varmasti lukea kirjan ja sarjan muut osat.

  2. Nikke huhtikuu 5, 2012 klo 7:18 am #

    Kirja kuulostaa aika vauhdikkaalta ja jännältä, jossa on myös syvempiä teemoja. Varmasti ansaitsee klassikon tittelin.

  3. hiiru huhtikuu 5, 2012 klo 7:18 am #

    Olen kuullut joskus osia radiokuunnelmasta ”Linnunradan käsikirja liftareille”, mutten muista siitä enää juuri muuta, kuin että se oli hulvaton. Esseen perusteella voisin lukea sen ihan oikeasti ja kokonaan. Onhan yhteiskuintakritiikki tieteiskirjallisuudessa todella jännittävä ajatus. Myös ajatus siitä, että kerrotaan sekopäisestä universumista, joka on kuin oma maailmme kärjistettynä herättää mielenkiintoni.

    • darjaoblonskaja huhtikuu 8, 2012 klo 11:05 am #

      ”Linnunradan käsikirja liftareille” on alun perin kirjoitettu kuunnelmaksi ja vasta myöhemmin tehty kirjaksi, jolloin se ampaisi kuuluisuuteen. Kirjasarjasta on jäänyt elämään paljon, muun muassa 42 ja 25.5. vietettävä pyyhepäivä (ks. http://fi.wikipedia.org/wiki/Pyyhep%C3%A4iv%C3%A4), ja voi todella sanoa sen olevan klassikko!

      Elämän tarkoitusta kannattaen
      Anu

  4. peliu huhtikuu 5, 2012 klo 7:22 am #

    Todella taitavasti kirjoitettu essee, tempaisee mukaansa! Olet löytänyt mahtavia yhtymäkohtia nykymaailmaan, ja pohdit niitä hyvin älykkäästi kuitenkaan olematta missään vaiheessa hiukkaakaan tylsä. Osaat asetella sanasi taitavasti. Lopetus sopivan filosofinen. 🙂

  5. anttiaho huhtikuu 5, 2012 klo 7:29 am #

    Olisin ennakkoluuloisena ehkä jättänyt tämän kirjan nimensä vuoksi hyllyyn pölyyntymään, mutta nyt esseesi luettuani kirja ei vaikutakaan yhtään hullummalta. ”Linnunradan käsikirja liftareille” ei herätä minussa ensikuulemalta sen syvällisempiä ajatuksia, mutta nimen takana vaikuttaa piilevän mielenkiintoisia kysymyksiä ja oivalluksia. Vaikuttaa hauskalta ja mielenkiintoiselta kirjalta lukea 🙂

  6. henrikahlstrand huhtikuu 5, 2012 klo 7:32 am #

    Kuulostaa kirjalta, joka olisi mielenkiintoinen luettavaksi. Vaikuttaa todella siltä, että Adams osaa leikitellä mielikuvituksellaan ja luoda täten siltoja nykypäivän yhteiskuntaan. Käytit tekstissäsi paljon vertauskuvia jotka elävöittivät tekstiä.

    Terv. Henrik ja Johannes

  7. tuukkamakinen huhtikuu 5, 2012 klo 7:44 am #

    Tuot loistavasti huumorin esiin heti aloituskappaleessa ja saat lukijan kiinnostumaan kirjasta niin paljon että se on melkeimpä pakko saada jossakin vaiheessa luettavaksi. Juoni vaikuttaa koukuttavalta ja kirjan henkilöhahmotkin ovat todennäköisesti huolvattomia persoonia. Kiitos loistavasta kirjavinkistä ja esseestä Tommi.

  8. tzirp huhtikuu 5, 2012 klo 7:53 am #

    En sitten ole vastuussa, jos joku lukee kirjan esseeni vuoksi eikä pidäkään siitä 😀 Osa Adamsin jutuista jäi itsellenikin täysin käsittämättömiksi, ja tavalla tai toisella kieroutunut huumorintajuni saattaa vain tulkita toiset niistä hieman omalaatuisella tavalla… 😀

  9. darjaoblonskaja huhtikuu 8, 2012 klo 11:23 am #

    Kirjallisuusesseesi muistutti minulle taas, kuinka upea teos Linnunradan käsikirja liftareille on! Olin jo unohtanut epätodennäköisyysmoottorin ja ydinkärkiohjusten muutumisen kaskelotiksi ja pelargoniruukuksi (mutten sentään tiiltä, joka roikkuu tavalla, jolla tiili ei roiku). Adamsin tieteisparodian voima löytyy kielestä ja juonesta, ja koska kyse on parodiasta, ne voivat olla juuri niin älyttömiä kuin kirjailija vain keksii.

    Ajatuksesi postmodernin ajan ihmisen kaipuusta ja tarpeesta saada lisää kaikkea -tietoa, onnea, rahaa- on osuva. Käsikirjassa elämän tarkoitusta etsitään ja kysytään koneelta, mutta kun vastaus lopulta saadaan, sitä ei osata arvostaa. Samaan tapaan me havittelemme koko ajan enemmän tietoa, onnea ja rahaa, ja kun ne saamme, emme ole yhtään sen tyytyväisempiä vaan päinvastoin.

    Esseidenne perusteella olisi kiinnostavaa lukea rinnakkain Linnunradan käsikirjaa ja Fahrenheit 451:tä. Vaikka toinen on parodia ja toinen dystopia, molemmissa leikitellään ajatuksella, mihin maailma on menossa, kun teknologia kehittyy. Lopulta ne ”toisiin maailmoihin/todellisuuksiin” sijoittumisestaan huolimatta kertovat meistä ja maailmastamme. Ja ajastamme, joka ei ehkä lopultakaan ole muuttunut niin paljoa toisen maailmansodan jälkeen kuin voisi kuvitella. Tai ainakaan me ihmiset emme ole muuttuneet.

    Mistä ”oikea” elämän merkityksellisyys löytyy? Tätä jää etsimään
    Anu

  10. jenni huhtikuu 15, 2012 klo 3:51 pm #

    Elokuvana tämä kirja on ainakin varsin korkealentoinen, joten kirja mahtaa olla aikamoinen kokemus! Näin äkkiseltään mieleeni ei tule kovin montaa scifi-henkistä klassikkoa, mutta tämä on ainakin yksi harvoista!

  11. darjaoblonskaja Touko 25, 2012 klo 6:47 am #

    Hauskaa pyyhepäivää kaikille!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: