Kannustajien merkitys
Olin saanut Emily Bronten Humisevan harjun joululahjaksi ja olin jo odottanut aikaa, jolloin ehtisin lukea tämän romantiikan ajan klassikon. Nyt se vihdoin tarjottiin ja pääsin sukeltamaan rikkaiden Earnshawien ja Lintonien elämään, joita ottopoika Heatcliff sotkee.
Kirja on varsinainen suhteiden sotku, jonka keskipisteenä on Catherine Earnshaw ”Cathy”. Vaikka Cathy rakastaa Heatcliffiä, hän nai silti Edgar Lintonin, mikä saa Heatcliffin suunnittelemaan kostoa kaikille Earnshaweille ja Lintoneille. Erityisesti kostosta kärsivätkin seuraavan sukupolven Hareton Earnhaw, Catherine Linton ja Linton Heatcliff, jonka äiti oli Linton.
Heatcliff on siis kirjan päähenkilö, vaikkei hänen tapahtumistaan kerrotakaan kovin paljon, vain muutamassa kohdassa hän itse kertoo ajatuksiaan. Suurimman osan ajasta kirjan kertojana toimii taloudenhoitaja Nelly.Hän kertoo näiden sukujen tapahtumia paikkakunnalle muuttaneelle Herra Lockwoodille, joka toimii kertojana nykyhetken kuvauksissa. Nelly kertoo tarinan kuten itse koki sen paljastaen samalla omat mielipiteensä, mikä saa lukijan helposti ottamaan henkilöihin saman kannan hänen kanssaan.
Yksi syistä, miksi kirja on klassikko, on mielestäni kirjan mielenkiintoisin henkilö Hareton ja erityisesti hänen saamansa kasvatuksen vaikutus hänen persoonallisuuteensa. Haretonin vanhemmat olivat Cathyn veli Hindley ja Frances Earnshaw, joka kuoli synnytykseen. Hindley rakasti vaimoaan todella paljon ja tämän kuoltua hän vajosi synkkyyteen, alkoholismiin ja alkoi pelata uhkapelejä. Hän ei juurikaan huomioinut Haretonia ja tämän kasvatus jäikin Nellyn hoidettavaksi. Haretonin ollessa viisi, Cathy meni naimisiin Lintonin kanssa ja Nelly joutui lähtemään tämän mukaan Ratsaslaaksoon, Lintonien taloon. Näin Hareton jäi alkoholisoituneen isänsä armoille. Pientä Haretonia kuvailtaessa hän vaikuttaa lupaavalta miehen alulta, joka ymmärtää pysytellä kaukana isästään. Kun Haretonia seuraavan kerran kuvaillaan, hän on kaksissakymmenissä ja hieman tyhmä, kun ei osaa lukea ja kiroilee. Tämä kuitenkin tulee esille vasta kun nuori Catherine pitää häntä palvelijana, josta hän loukkaantuu. Hän siis yritti esittää hyvätapaista, ehkä koska oli häpeissään oikeaa käytöstään ja halusi näyttää saman arvoiselta Catherinen silmissä.
Hareton on oppinut vihaamaan isäänsä, joka pahoinpitelee häntä, eikä arvosta häntä tippakaan. Kun Heatcliff ilmestyy takaisin Humisevaan harjuun ja kohtelee Hindleytä huonosti, Hareton alkaa pitää Heatcliffistä, vaikka tämä kohtelee Haretonia ala-arvoisena palvelijana. Hareton alkaa kuitenkin pitää Heatcliffiä enemmän isänään kuin oikeaa isäänsä. Toisaalta Heatcliff kyllä sanoo toivovansa Haretonin olevan oma poikansa Lintonin sijaan, sillä Haretonissa on enemmän ainesta ja hänestä voisi jopa olla ylpeä. Hän ei kuitenkaan mitenkään ilmaise mielipidettään, koska Hareton on Earnshaw, joita hän vihaa.
Kun Heatcliff on pakottanut Catherinen naimisiin Lintonin kanssa saadakseen Lintonien omaisuuden, Catherine on muuttanut Humisevaan Harjuun ja Linton on kuollut sairauteen, Catherine kohtelee Haretonia erittäin huonosti ja halveksien. Tämä käytös kitkee Haretonin yritykset oppia lukemaan näyttääkseen sivistyneemmältä Catherinen silmissä. Pian Catherine kuitenkin tajuaa että voisi saada Haretonista hyvän ystävän ja alkaa kohdella tätä hieman paremmin. Lopulta he ystävystyvät ja Catherine alkaa opettaa Haretonia lukemaan ja hieman paremmille tavoille. Heatcliffin kuoltua ystävykset perivät tilan. Haretonista on kannustavan opettamisen avulla tulossa vihdoin herrasmies joksi syntyi ja nuorukaiset ovat rakastumassa toisiinsa.
Tämä kirjassa kuvailtu huono kasvatus on varmasti aiheuttanut aikanaan keskustelua ja aiheuttaa vieläkin. Erityisesti se miten paljon kannustuksella on merkitystä lapsen ja vielä aikuisenkin haluun oppia asioita. Minua ainakin kosketti Haretonin tarina: lupaavasta pojasta varttui erittäin huonolla kasvatuksella ja laiminlyönneillä huonokäytöksinen mies, joka kuitenkin oli halukas oppimaan paremmille tavoille, ja oppikin, kunhan sai kannustajan.
klassikkopaletti 
Itse luin Humisevan Harjun muutama vuosi takaperin, ja esseesi luettuasi tuli mieleen, että voisihan sen uudelleenkin lukea! Kirja oli mielenkiintoinen, mutta niin nuorena en ehkä kaikki kirjan hienouksia aivan ymmärtänyt, ja se oli vähän outo jääden hieman etäiseksi.
Olen lukenut Humisevan harjun joskus muinoin, ja siksi oli mielenkiintoista lukea kirjallisuusesseetäsi siitä. Nostamasi kasvatuskysymys on kyllä tärkeä, kuten myös laajentaen toisten ihmisten kohtelu ylipäänsä. Kirjoitusajan sääty-yhteiskunta tulee hyvin näkyviin, kun ihmisiä kohdellaan heidän asemansa perusteella, ei siis tasaveroisina niin kuin nykyään. Huono kohtelu yleensä poikii lisää huonoa kohtelua, ja vastaavasti pieni hyvä teko levittää hyvää laajemmalle alalle.
Jäin miettimään kasvatusta enemmän rakkauden ja katkeruuden voimaa. Vanhat sukuvihat, joista Humiseva harjukin kertoo, ovat joskus olleet todella voimakkaita ja vaikuttaneet useiden sukupolvien elämään. Miten ihmiselle, jota rakastaa, voi tehdä niin? Eikö rakkaudessa tärkeintä olekaan se, että tekee toisen onnelliseksi? Vai onko olennaista se, että oma pettymys kostetaan? Voiko tällainen tarina olla tarina suuresta rakkaudesta? Ehkei rakkaus ole aina lempeä ja anteeksiantavainen vaan vihassaan voimakasta -ovathan viha ja rakkaus niin lähellä toisiaan.
Erilaisen rakkaustarinan äärellä
Anu
Pakko palata tähän taas. Luin Humisevan harjun uudelleen. Esseesi oli jotenkin jäänyt kaihertamaan mieltäni, sillä kasvatuksen merkitys nousi teoksesta ihan eri tavalla esille. Jäin pohtimaan erityisesti kasvatuksen ja ympäristötekijöiden suhdetta perimään: kumpi lopulta määrää, millainen ihmisestä tulee.
Edelleen luin teosta kuitenkin myös suurena rakkaustarinana. Rakkaudestahan siinä kuitenkin lopulta on kyse. Olkoonkin, että se on raastavaa ja kostonhimoista, mutta se on myös alkukantaista ja kaiken voittavaa. Eihän Heathcliff lopulta voi mitään nuorten rakkaudelle. Ehkä rakkaus sittenkin voittaa kaikki esteet – ei ehkä meidän kohdallamme vaan seuraavan sukupolven, joka on vapaa synneistämme?
Kertojavalinta kuulostaa kivan erilaiselta kuin mitä yleensä romaaneissa on. Muutenkin tarinan juoni vaikuttaa kiinnostavalta, kaikkine yksityiskohtineen hienosäikeiseltä kudelmalta. Kyseessä onkin siis, jälleen kerran, todellinen klassikko!
Onko tuttu biisi?