Muumilaakson marraskuu, Antti Aho

4 Huh

Kysyn mi on onni

Avaan ensimmäisen sivun kirjasta Muumilaakson marraskuu (1970) ja astun Tove Janssonin luomaan syksyiseen laaksoon. Muumilaakson marraskuu on menestyksekkään Muumi -kirjasarjan yhdestoista ja viimeinen teos – kertomus, joka antaa päätöksen Muumien tarinalle. Teos keskittyy kertomaan mitä entisille Muumilaakson asukkaille tapahtuu, kun he yllättäen huomaavat elämänsä olevan kurjaa ja päättävät lähteä kukin tapaamaan Muumeja, mielessään etäinen muistikuva kesän riennoista. Mutta Muumitalo onkin tyhjä ja Muumit poissa. Näin alkaa Janssonin syvällinen tarina onnesta, muutoksesta ja siitä, onko muutos ylipäätään tärkeää.

Muumit ovat tosiaankin poissa, eikä näitä tuttuja hahmoja nähdä tässä kirjassa ollenkaan. Huomaan tarinan luonteen poikkeavan aikaisemmista Muumitarinoista – kerronta on vakavaa ja rauhallista, villit ja hullunkuriset tapahtumat ovat jääneet menneisiin kesiin. Tällä kertaa parrasvaloissa eivät olekaan hauskat seikailut, nyt tarkastelun kohteena ovat Muumit itse. Vaikka olen lukenut useimmat Muumi -kirjasarjan kirjat, huomaan pohtivani kirjan ystävysten – Mymmelin, Hemulin, Nuuskamuikkusen, Vilijonkan, Ruttuvaarin ja Tuhdon – kanssa samaa kysymystä. Millaisia Muumit oikein olivat? Muistan heidän olleen pyöreitä ja ystävällisiä, huolettomia ja rakastettavia, mutta en juuri muuta. Ystävysten muistikuva Muumeista on hatara, mutta he uskovat Muumien olleen kaikin puolin täydellisiä. Muumit eivät koskaan suuttuneet eivätkä olleet vihaisia. Kirjaa lukiessani huomaan tämän kuvan olevan virheellinen, suorastaan naurettava. Muumit – kuten ihmisetkin – ovat ovat epätäydellisiä ja paljon monitahoisempia kuin ensin ehkä tulee ajatelleeksi. Oma kuvani täydellisestä Muumista, ja ihmisestä, onkin itse asiassa melko huvittava. Hahmo vailla ainuttakaan virhettä ja rahtustakaan persoonallisuutta? Kuulostaa melko ikävältä.

Jatkan syvemmälle laaksoon. Jansson raottaa verhoa Muumien ympärillä yhä enemmän ja alan päästä paremmin perille hahmojen taustalla vallitsevasta filosofiasta. En itseasiassa koko kertomuksen aikana mieltänyt Muumeja fyysisiksi satuhahmoiksi. Muumi merkitsi minulle ennemminkin kiehtovaa ja ainutlaatuista filosofiaa. Laaksoon hyvin onnettomina saapuneet ystävykset odottavat Muumeja, he etsivät Muumeja ja toivovat näiden jättäneen edes pienen viestin siitä, minne he olivat menneet, mutta turhaan. Ystävykset ovat keskenään hyvin erilaisia, eivätkä tule kovin hyvin toimeen keskenään, mutta ajan kuluessa arki lähtee soljumaan melko rauhaisasti. He yrittävät epätoivoisesti jäljitellä Muumeja kaikessa, mutta koska he eivät ole Muumeja, he onnistuvat siinä vaihtelevalla menestyksellä. Muumien, erityisesti Muumimamman, kaipuu on kova.

Minusta Jansson yrittää sanoa, että ystävykset ovat erehtyneet. Eivät he etsi kadonnutta perhettä, he etsivät Muumien onnen salaisuutta, filosofiaa, jonka he ovat hukanneet. Ei onnea löydetä etsimällä tiehensä lähteneitä perheitä. Jäljittelemällä jotakuta muuta ajaudut vain kauemmaksi itsestäsi. Onnen voi löytää siis vain itsestänsä – ystävysten ja lukijan tulee löytää sisäinen Muuminsa. Uskoakseni ystävykset huomaamattaan onnistuvatkin tässä. Vaikka Muumiperhe ei palannutkaan, lähtevät he kohti kotilaaksojaan huomattavasti onnellisempina kuin sieltä lähtiessään. He itse eivät juurikaan muuttuneet pienen retkensä aikana. Vilijonkka siivoaa yhä ja Hemulin vene jää rannalle lojumaan, mutta heidän tapansa ajatella ja nähdä maailma on muuttunut peruuttamattomasti.

Omaelämäkerrassaan Jansson on kertonut olleensa kyllästyneen iloisiin Muumitarinoihin tätä kirjaa kirjoittaessaan. Hänen mielestään Muumit tarvitsivat vahvemman persoonallisuuden ja sielun. Saman idean pohjalta syntyivät myös kaksi edellistä Muumitarinaa, jotka samalla tavalla poikkeavat tavanomaisista Muumiseikkailuista. Samana vuonna kun Jansson kirjoitti viimeistä Muumitarinaansa, hänelle hyvin rakas äitinsä, Signe Hammarsten-Jansson, kuoli. Jansson kertoo pitäneensä äitiään Muumimamman esikuvana, mikä näkyy viimeisessä teoksessa Muumimamman korostetussa asemassa. Tämä yksityiskohta tekee Muumeista inhimillisempiä ja olen melkein huojentunut siitä tosiasiasta, että Muumit ovat todellisuudessa paljon lähempänä tavallista lukijaa.

Muumilaakson marraskuu, kuten kaikki Muumitarinat, on kirjoitettu toisen maailmansodan jälkeen. Kirja ei suinkaan sisällä viittauksia sodan kauhuihin, mutta teoksessa on nähtävissä selviä modernismille tyypillisiä piirteitä. Kerronta on välistä unenomaista, erityisesti kohdat joissa kuvaillaan Muumipapan mystistä lasipalloa, ja kirja sisältää hyvinkin abstrakteja tapahtumia. Tuhto, yksi ystävyksistä, kertoo pieniä kuvitteellisia tarinoita koko kirjan ajan, mutta eräs tarinoista kasvaakin suureksi ja hallitsemattomaksi ja lopulta tarinasta muuttuu totta! Teokseen on myös ripoteltu sinne tänne hauskoilta kuulostavia, mutta suuria kysymyksiä ja ajatuksia herättäviä mietteitä. Oma suosikkini kuuluu: “On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi.”

Muumilaakson marraskuu on kiehtova teos, joka johdattelee lukijansa etsimään onnea ja kyseenalaistamaan vanhat kuvamme siitä, millaisia meidän pitäisi olla. Miksi me haluamme olla jotain muuta kuin itsemme? Miksi meidän pitäisi olla jotain muuta kuin mitä me olemme? Minut kirja sai miettimään asioita uusista näkökulmista ja huomaan vanhojen luulojeni olleen melko huvittavia. Luettuani kirjan oloni on höperön kevyt ja raikas. Kirja on ajaton ja mielestäni sillä on paljon annettavaa kaikenikäisille lukijoille.

Mainokset

Emily Bronte: Humiseva harju, Heidi Turunen

4 Huh

Kannustajien merkitys

Olin saanut Emily Bronten Humisevan harjun joululahjaksi  ja olin jo odottanut aikaa, jolloin ehtisin lukea tämän romantiikan ajan klassikon. Nyt se vihdoin tarjottiin ja pääsin sukeltamaan rikkaiden Earnshawien ja Lintonien elämään, joita ottopoika Heatcliff sotkee.

Kirja on varsinainen suhteiden sotku, jonka keskipisteenä on Catherine Earnshaw ”Cathy”. Vaikka Cathy rakastaa Heatcliffiä, hän nai silti Edgar Lintonin, mikä saa Heatcliffin suunnittelemaan kostoa kaikille Earnshaweille ja Lintoneille. Erityisesti kostosta kärsivätkin seuraavan sukupolven Hareton Earnhaw, Catherine Linton ja Linton Heatcliff, jonka äiti oli Linton.

Heatcliff on siis kirjan päähenkilö, vaikkei hänen tapahtumistaan kerrotakaan kovin paljon, vain muutamassa kohdassa hän itse kertoo ajatuksiaan. Suurimman osan ajasta kirjan kertojana toimii taloudenhoitaja Nelly.Hän kertoo näiden sukujen tapahtumia paikkakunnalle muuttaneelle Herra Lockwoodille, joka toimii kertojana nykyhetken kuvauksissa. Nelly kertoo tarinan kuten itse koki sen paljastaen samalla omat mielipiteensä, mikä saa lukijan helposti ottamaan henkilöihin saman kannan hänen kanssaan.

Yksi syistä, miksi kirja on klassikko, on mielestäni kirjan mielenkiintoisin henkilö Hareton ja erityisesti hänen saamansa kasvatuksen vaikutus hänen persoonallisuuteensa. Haretonin vanhemmat olivat Cathyn veli Hindley ja Frances Earnshaw, joka kuoli synnytykseen.  Hindley rakasti vaimoaan todella paljon ja tämän kuoltua hän vajosi synkkyyteen, alkoholismiin ja alkoi pelata uhkapelejä. Hän ei juurikaan huomioinut Haretonia ja tämän kasvatus jäikin Nellyn hoidettavaksi. Haretonin ollessa viisi, Cathy meni naimisiin Lintonin kanssa ja Nelly joutui lähtemään tämän mukaan Ratsaslaaksoon, Lintonien taloon. Näin Hareton jäi alkoholisoituneen isänsä armoille. Pientä Haretonia kuvailtaessa hän vaikuttaa lupaavalta miehen alulta, joka ymmärtää pysytellä kaukana isästään. Kun Haretonia seuraavan kerran kuvaillaan, hän on kaksissakymmenissä ja hieman tyhmä, kun ei osaa lukea ja kiroilee. Tämä kuitenkin tulee esille vasta kun nuori Catherine pitää häntä palvelijana, josta hän loukkaantuu. Hän siis yritti esittää hyvätapaista, ehkä koska oli häpeissään oikeaa käytöstään ja halusi näyttää saman arvoiselta Catherinen silmissä.

Hareton on oppinut vihaamaan isäänsä, joka pahoinpitelee häntä, eikä arvosta häntä tippakaan. Kun Heatcliff ilmestyy takaisin Humisevaan harjuun ja kohtelee Hindleytä huonosti, Hareton alkaa pitää Heatcliffistä, vaikka tämä kohtelee Haretonia ala-arvoisena palvelijana. Hareton alkaa kuitenkin pitää Heatcliffiä enemmän isänään kuin oikeaa isäänsä. Toisaalta Heatcliff kyllä sanoo toivovansa Haretonin olevan oma poikansa Lintonin sijaan, sillä Haretonissa on enemmän ainesta ja hänestä voisi jopa olla ylpeä. Hän ei kuitenkaan mitenkään ilmaise mielipidettään, koska Hareton on Earnshaw, joita hän vihaa.

Kun Heatcliff on pakottanut Catherinen naimisiin Lintonin kanssa saadakseen Lintonien omaisuuden, Catherine on muuttanut Humisevaan Harjuun  ja Linton on kuollut sairauteen, Catherine kohtelee Haretonia erittäin huonosti ja halveksien. Tämä käytös kitkee Haretonin yritykset oppia lukemaan näyttääkseen sivistyneemmältä Catherinen silmissä. Pian Catherine kuitenkin tajuaa että voisi saada Haretonista hyvän ystävän ja alkaa kohdella tätä hieman paremmin. Lopulta he ystävystyvät ja Catherine alkaa opettaa Haretonia lukemaan ja hieman paremmille tavoille. Heatcliffin kuoltua ystävykset perivät tilan. Haretonista on kannustavan opettamisen avulla tulossa vihdoin herrasmies joksi syntyi ja nuorukaiset ovat rakastumassa toisiinsa.

Tämä kirjassa kuvailtu huono kasvatus on varmasti aiheuttanut aikanaan keskustelua ja aiheuttaa vieläkin. Erityisesti se miten paljon kannustuksella on merkitystä lapsen ja vielä aikuisenkin haluun oppia asioita. Minua ainakin kosketti Haretonin tarina: lupaavasta pojasta varttui erittäin huonolla kasvatuksella ja laiminlyönneillä huonokäytöksinen mies, joka kuitenkin oli halukas oppimaan paremmille tavoille, ja oppikin, kunhan sai kannustajan.

Ivan Turgenev: Tarpeettoman ihmisen päiväkirja, Anne Turkia

4 Huh

Varahevonen

Katselen kotikirjahyllyssämme jo jonkin aikaa pölyttynyttä kirjaa. Se on sisällöstään (kolme venäläistä klassikkoa) huolimatta, tai ehkä juuri siitä johtuen, vaikuttanut aiemmin jotenkin luotaansatyöntävältä ja oudolta. Olen mielummin kantanut kirjastosta kassikaupalla keski-eurooppalaisia tiiliskiviä, kuin lukenut venäläisten mestareiden lyhyitä klassikkoteoksia. Nyt kun olen lukenut yhden niistä – sen kaikista lyhimmän tietenkin, voin joko ihmetellä aiempaa hyljeksintääni tai pitää sitä täysin luonnollisena. Joskus kynnys lukea jotakin ihan erilaista kirjallisuutta on yllättävän suuri. Kirjahan tulee Venäjältä! Suomalaisten asenteet ovat usein hitaasti muuttuvaa tyyppiä, omanikin tulivat suoraan 1940-luvulta. Onneksi tämä kirja vielä kauempaa menneisyydestä muutti asennettani. Ehkäpä joku kaunis kesäpäivä huomaan taas lukevani tuota ennen kaihtamaani yhdistelmäteosta.

Opuksen kannessa on Charles de Hampelnin maalaus ”Troikka Pietarin kadulla” 1950-luvulta. Se esittää kahden hevosen vetämää rekeä, jossa istuu mahtipontisen näköinen mies turkishattu päässään. Reen aisaan on kytketty myös kolmas hevonen, joka joutuu juoksemaan sivuttain muiden mukana täysin tarpeettomana. Reki kolhii sen jalkoja ja remmi hiertää kaulaa. Nykykäsittein se on eläinrääkkäystä, mutta aikoinaan se lienee ollut hyväksyttyä. En olisi lukematta uskonut, että tapaus liittyy suoraan johonkin niteen kirjoista, ainakaan kirjoista viimeiseen.

Ivan Turgenevin ”Tarpeettoman ihmisen päiväkirja” (1851) kertoo Tšulkaturin-nimisestä miehestä. Kirja ei yllätyksekseni kerrokaan miehen elämästä perinteiseen päiväkirjatyyliin, vaan enemmänkin kohtauksina tämän eri elämänvaiheilta.
Tšulkaturin aloittaa kertomuksen teentuoksuisesta makuuhuoneestaan. Hänellä on elämänsä maanpäällisestä taipaleesta jäljellä enää kaksi viikkoa ja hän kokee eläneensä yksinäisen ja turhan elämän. Hän haluaa kuitenkin jättää itsestään jotakin jälkipolville ja päättää kertoa elämänsä tarinan. Päiväkirja alkaa suurpiirteisellä kuvauksella Tšulkaturinin lapsuudesta tämän holhoavan äidin ja lempeän isän kanssa. Hän sanoo olleensa tärkeä vanhemmilleen, mutta pian hän kuitenkin väittää olevansa tarpeeton. Absurdi väite ilman perusteluja häiritsee vähän, mutta pian kertomus imee taas mukaansa.

Tšulkaturin kertoo myös välinpitämättömistä ystävistään ja heidän tavastaan olla muka ystävällisiä ja kääntää kuitenkin selkänsä sopivan tilaisuuden tullen. Ja taas puhutaan tarpeettomuudesta… Alan pohtia omia kavereitani ja heidän suhtautumistaan minuun. Kyllä minä taidan joillekin heistä lähes tarpeeton olla, mutta mihin ihminen joutuisi, jos kaikki tarvitsisivat häntä? Ehkä siinä vaiheessa, kun kutsuu ystävikseen niitä, jotka ovat välinpitämättömiä itseään kohtaan, voi kuitenkin tulla olo, että on tarpeeton. Ihmisen perusluonteeseen kuuluu oman merkityksen pohtiminen ja se lieneekin yksi syy, miksi kyseinen teos on noussut klassikon asemaan. Kirja muistuttaa, että merkitsemme jotakin jollekulle, eikä yksikään elämä ole turha, vaikka sille tuntuisikin. Puolivälissä kertomusta alkaa tosin olla selvää, että Tšulkaturinille on tapahtunut jotakin erityisen lannistavaa, joka saa hänet tuntemaan ylenpalttista tarpeettomuutta. Ystävien puute on toki masentavaa, muttei usein johda pohjattomaan epätoivoon, joka paistaa kertojan tekstistä.

Ožoginit ovat eräitä Tšulkaturinin hajuttomista ja värittömistä ystävistä, joiden luona hän kuitenkin vierailee joka päivä. Syynä on perheen 17-vuotias tytär, Jelizaveta (Liza). En tiedä kertojamme ikää tässä vaiheessa, mutta luulisin hänen olevan kuvauksensa perusteella kolmissakymmenissä. Tapahtumien kulkua ei liene vaikea arvata; mies rakastuu, tyttö ei.
Turgenevin romanttiset luontokuvaukset siivittävät Tšulkaturinin rakkaustarinaa muun kirjan realistiselle tyylille vastakkaisesti. Kuvaukset piristävät kuolevan miehen päiväkirjaa kuin hillosilmä kaurapuuroa; sopivasti makua, muttei liikaa makeutta. Tavallaan romantiikka on osa realismia, kuuluuhan se myös ihmisyyteen.
Tšulkaturin, kaikesta herkkyydestään huolimatta, vaikuttaa vähän reppanalta kuvatessaan tyttöä, jota ei koskaan saanut. Hänen tapansa kuvata auringonlaskua Lizan kanssa ja muutosta tytön varttuessa, on koko kertomuksen huippukohta ja aloin itse jo melkein uskoa hänen mahdollisuuksiinsa voittaa Lizan rakkaus. Toisaalta kuvauksen kauneuden kääntöpuoli, tunteiden yksipuolisuus, saa joktin kohtaukset näyttämään melkein ällöttäville ja minun tekisi mieli katsoa välillä myös Lizan pään sisälle. Tämän ylistetyn neidon näkökulmasta tapaus olisi nimittäin voinut olla hyvinkin erilainen.

Kun kuvioihin astuu nuori ruhtinas, johon Liza rakastuu, kertojastamme löytyy uusi intohimoinen puoli. Kaksintaistelu ruhtinaan kanssa sopii tähän uuteen rooliin hyvin, mutta muun kirjan turhanpäiväisyyden tunteeseen yhdistettynä se tulee yllätyksenä. Ruhtinas aiheuttaa monenlaisia tuntemuksia tarinan muissakin osapuolissa; Lizan rakkautta ja Tšulkaturinin mustasukkaisuutta seuraavat vanhojen Ožoginien odotukset Lizan ja ruhtinaan avioliitosta, sekä seurapiirien ihailu. Kun ruhtinaan todelliset tunteet Lizaa kohtaan paljastuvat tapauksen lopulla, tunteiden kirjo laajenee huippuunsa; kaikki ei ollutkaan sitä, miltä näytti.
Liza rakasti vain ruhtinasta, mutta Tšulkaturinin tunteet Lizaa kohtaan eivät sammu edes kuolinvuoteella. Kiihkeä rakkaus onkin kertojamme voimakkaimpia puolia. Toki voidaan puhua myös jääräpäisyydestä, jota kuolevan miehen kaipuu nuoruuteen ja rakkauteen ilmentää. Hänen kevättä ihannoivat ylisanansa tartuttavat lukijaan suloisen ilontunteen, eikä mieleni tee lopulta edes moittia häntä typeryydestä.

Kertoja ei kirjan lopussa taida uskoa tarpeettomuuteensa itsekään: vaikka hän sanojensa mukaan on tarpeeton, hän toistaa sitä vähän liikaa ollakseen uskottava. Hän ei usko, ellei todistele itselleen omaa tarpeettomuuttaan. Jos hän oikeasti myöntäisi olevansa tarpeeton, hän ei olisi edes kirjoittanut päiväkirjaa. Lisäksi hän koki vaikuttaneensa Lizaan, ja kuvauksen perusteella hän vaikutti myös muihin ihmisin. Kertojan kanssa on vaikea olla samaa mieltä hänen omien sanojensa takia. Hän muuttuu kirjan lopulla lukijan masentuneeksi ystäväksi, jolle tekee mieli huutaa, ettei hän ole tarpeeton. Tšulkaturin ei kuule lukijan valitusta 1850-luvulle, mutta päinvastoin linja toimii hyvin selkeänä. Sen, mitä kertoja jättää kuulematta, voi lukija kuulla.

Aivan tarinansa alussa Tšulkaturin kertoo ajaneensa eräillä postivaunuilla, joihin oli nelivaljakon lisäksi kytketty viides hevonen epäluonnolliseen juoksuasentoon. Hän oli tiedustellut kuskilta, miksei hevosta voitu jättää talliin, mutta kuski oli vain naurahtanut ja lyönyt hevosta. Eläinparkaa raahauttiin vaunujen mukana pitkiä matkoja, vaikkei siitä näyttänyt olevan mitään käytännön hyötyä. Samoin Tšulkaturin kuvasi elämäänsä; hänen mukaansa hänen elämänsä ainoa tarkoitus oli antaa hänen ahneelle taloudenhoitajalleen syy keittää teetä.

Oliko Tšulkaturin siis tarpeeton ihminen? Tai oliko rääkätty eläin turha hevonen? Minä en sanoisi niin, vaikuttihan kumpikin muihin omalla olemisellaan. Ylimääräinen hevonen oli luultavasti varahevonen, jonka kiinnittämisessä oli unohdettu muutama seikka. Samoin Tšulkaturin oli ystävilleen varalla, mutta hetkellisesti unohdettu. Jos joltakin vetohevoselta katkesi jalka, tai kertojan ystäviltä puuttui seuraa, kumpikin heistä olivat tarpeellisia. Eihän urheilujoukkueiden varamiehiäkään pidetä tarpeettomina.

Tarpeettoman ihmisen päikirja olikin kertomus tavallisesta miehestä. En minäkään ole häntä tarpeellisempi, eikä kirjan tekstilaji edes ole päiväkirja.

Stephen King: Hohto, Veera Hautanen

4 Huh

Ampiaisten kuningas

 

”Maailma on täynnä pehmustettuihin selleihin suljettuja hulluja, koska he eivät pysty kirjoittamaan pois pelkojaan.” -Stephen King.  Jo tämä kirjan alusta löytynyt sitaatti selvitti, että kyseessä on jotain henkilökohtaista, oikean ihmisen pelkoja.  Pelkoja, jotka sekoittavat oikean maailman (jos sellaista edes on) toiseen ulottuvuuteen, jossa asuu mielenterveys. Ja jos tämän sillan ylittää, mielenterveys ja oikea elämä joutuvat epätasapainoon. Ja viimeinen kysymys onkin, kuka ylittää sillan ensin ja mitä sitten? Onko hohto tämä silta?

Overlook on vuoristohotelli, joka on talvisin suljettu, koska lumi katkaisee tiet. Jotta hotelli pysyisi talvikaudet kunnossa, pitää sinne palkata talvivahti. Tänä vuonna se oli Jack Torrance, joka otti koko perheensä mukaan; vaimonsa Wendyn sekä poikansa Dannyn, joka hohtaa. Hohto, joka on kyky nähdä toiseen aikaan ja paikkaan sekä toisten mieliin, lisäksi se tuntuu olevan jotain muutakin. Hohto alkaa näyttää Dannylle näkyjä, jotka enteilevät pahaa Overlookista. Ja koska kyseessä on kauhukirja, niin tietenkin enteistä huolimatta sinne he menevät.

Danny kykynsä takia vaikuttaa olevan kirjan päähenkilö, mutta kuitenkin Jack herättää suurinta kiinnostusta. Kirjan kerronta onkin kaikkien perheenjäsenten näkökulmasta kirjoitettu, jolloin päähenkilön voisi sanoa vaihtelevan joka luvun välein. Syy miksi Jackin rooli kuitenkin vaikuttaa kiinnostavimmalta on se, että hänen kuvailu on niin eläväistä ja tarkkaa, niin luonteen kuin ajatuksienkin osalta, että tuntuu kuin hän olisi elävä henkilö, ja näin saattaa ehkä olla.

Tiedän Stephen Kingistä sen verran, että hän on entinen alkoholisti, kirjailija tietenkin sekä hänellä oli vaikeuksia lapsuudessa. Näitä kaikkea on myös Jack Torrance. Tämän takia en usko, että Jackin muutkaan piirteet ovat täysin fiktiivisiä. Kirjassa Jackillä alkaa pikkuhiljaa näkyä hänen entisiä alkoholismin piirteitä uudestaan, kuten huulien kuivaus ja ärtymys. Tämä ja lopussa tapahtuva ”hotellista juopuminen” ovat tapa, jolla King kertoo alkoholin kanssa tappelemisesta ja siitä miten alkoholisti ei koskaan menetä täysin himoaan. Samoin kuin myös hotellissa tapahtuneiden vastoinkäymisten jälkeen Jack tuntee tarvetta ”selvittää” päätään alkoholilla. Tämän luulisin olevan suoraan Kingin omasta elämästä, sillä eräässä lehtileikkeessä kerrottiin, että Kingin suurin pelko alkoholin käytön lopettamisessa oli, ettei hän enää osaisi kirjoittaa. Tämä huomio oli aika ilmeinen, jos vain tiesi hieman Kingistä itsestään, mutta toinen asia, joka koko kirjan luettuani jäi häiritsemään, oli itsetuhoisuus.

Koska olen lukenut muutakin hänen tuotantoaan huomaan, että tällaisia viitteitä on useampiakin. Samoin Hohdossa, kuten Piinassakin, kirjailija (päähenkilö) kuolee, mutta perhe pelastuu. Jos olisin tämän pelkästä hohdosta lukenut, ei se olisi jäänyt niinkään vaivaamaan, mutta kun toinenkin kirja näyttää samanlaista mallia, herättää se jo mielenkiintoa. Myös Uinu, uinu lemmikissä isä itsekkyyttään sekä ahneuttaan kuolee. Hohdossa itsekkyyden voisi ajatella olevan vastuu, työ ja tavoitteellisuus ja tunne vaimon ymmärtämättömyydestä. Nämä ei niin vakavalta kuulostavat asiat saavat kuitenkin kirjassa paljon karmeamman kulman, kun niihin sekoittaa väkivallan ja alkoholismin ja mikseipä myös hohdon. Ovatko nämä siis asioita, missä King tuntee pettäneensä muut, ellei myös itseäänkin? Kirjan keskivaiheilla, kun Jack ei ole vielä menettänyt ÄLLIÄÄN, mutta on jo toiminut typerästi, kuin alkoholin vaikutuksesta, hän suuttuu vaimolleen kun tämä alkaa epäillä hänen selvyyttään. Silti tulkitsin tilanteen niin, ettei Jack itse asiassa ole vihainen, vaan ennemmin häpeissään. Aivan kuin hän olisi itsensä pettänyt.

Hohdossa näkyy paljon viittauksia muuhun kirjallisuuteen ja filosofiaankin. Kuten eräässä pelottavassa kohdassa hän lisäsi kerrontaan pätkiä tarinasta Liisa Ihmemaassa. Tämä keino loi kuin uuden jännittyneen psykopaattisen ja hullun maailman, mikä teki kohtauksesta paljon pelottavamman psyykkisesti, kuin mitä se olisi muuten ollut. Ei Kingiä turhaan sanotakkaan ”kauhun kuninkaaksi”.  Myös viittaukset Freudin filosofiaan ovat ilmeisiä hänen muissakin kirjoissa. Takaumat lapsuuteen ja miten ne vaikuttavat nykyisyyteen. Kuitenkin tietynlainen huumori tekee kirjasta helppolukuisen ja viihdyttävän.

King myös taitavasti manipuloi lukijan tulkintaa ja tuntemuksia. Jack, joka on kirjoittamassa romaania, ajattelee eräässä vaiheessa mitä tuntee hahmoistaan, joita hän luo. Vaikka osa heistä on ”pahoja” hän kuitenkin tavallaan rakastaa heitä ja toivoo heidän parastaan, vaikka heidän tiet ovat tuhoon tuomitut. Samoja piirteitä alkaa huomata itsessäänkin, vaikka ilmiselvästi Jack on tarinan ”pahis” hänen tekojaan kuitenkin ymmärtää alkamatta vihaamaan tuota hahmoa.

Jos kirjan jokaista yksityiskohtaa alkaisi tutkia, tulisi tutkimuksesta luultavasti yhtä pitkä kuin kirjasta itsestään. Niitä onkin niin paljon, ettei lukiessaan niitä pysty täysin käsittelemään. Siitä seurauksena onkin Kingin kirjoille tyypillinen ”toinen ulottuvuus”. Se on asia, joka tekee hänen kirjoistaan pelottavia. Kokoajan kirjaa lukiessa tuntuu kuin alitajunnassa pörräisi ampiaisia, jotka aika-ajoin pistelevät ajatuksia tietoisuuteen, mutta useimmiten lentävät juuri niin läheltä tietoisuutta, että ne pystytään havaitsemaan, mutta niihin ei pääse kunnolla käsiksi.

Sitaatista, jonka kirjoitin alkuun pystyy päättelemään, että King omasta mielestään olisi hullu jos hän ei kirjoittaisi. Hänelle kirjoittaminen siis vahvistaa henkistä siltaa, mutta pörrääkö tällä sillalla ampiaisia, jotka kuin siitepölynä tuovat pieniä paloja toisesta maailmasta hänen tekstiinsä?

Kuningas Oidipus (Tyrannos Oidipus), Tuukka Mäkinen

3 Huh

Tuukka Mäkinen 104

Mikä laulaen tulee, se viheltäen menee?

Lukiessani antiikin kirjailija Sofokleen tunnetuinta näytelmää Kuningas Oidipusta, löysin tekstistä paljon universaaleja viisauksia ja lentäviä lauseita. Itse kirjan teemakin, ihmisen pitää osata nähdä metsä puilta, on kuuluisa lentävä lause. Nämä lauseet laittoivat minut ajattelemaan, ja kirjan luettuani heräsikin päähäni kysymys, kuinka lentävät lauseet näkyvät ja vaikuttavat nykypäivänä?

Nykyään ei enää kuule puhuttavan latinaa tai muinais-kreikkaa, joilla suurin osa historiamme muistettavimmista lentävistä lauseista on aikoinaan kirjoitettu ja puhuttu. Kaikki ovat joskus kuulleet Julius Caesarin lauseen ”tulin, näin, voitin” (veni, vidi, vici (lat.)) ja filosofian opiskelijat ovat tuttuja ilmaisun ”tabula rasa”(lat.) kanssa, joka kuvaa ihmistä syntymänsä jälkeen tyhjänä tauluna. Näitä legendaarisia lauseita ei enää kuule käytettävän kaduilla, juhlissa tai edes eduskunnassa. Ovatko lentävät lauseet enää historioitsijoiden ja filosofien käyttämiä ajat sitten vanhentuneita kieli-fossiileja?

Asia ei ehkä ole kuitenkaan näin, sillä lentävät lauseet muuttuvat ja kehittyvät jatkuvasti. Antiikin aikaan lentäviä lauseita käytettiin opettavaisissa saduissa eli faabeleissa. Vielä nykyäänkin kirjailijat yrittävät sisällyttää lastensatuihin jonkinlaisen opetuksen, joka saattaa joissain tilanteissa juontaa juurensa vanhasta lentävästä lauseesta. Tällainen lentävä lause on mm. antiikin ihmisiä rauhalliseen elämäntyyliin kannustanut ”kiiruhda hitaasti” (lat. festina lente). Tämän viisauden saattaa yhä löytää vanhasta lastensadusta jänis ja kilpikonna.

Lentävät lauseet esiintyivät aikoinaan myös paljon politiikassa, mutta kuuluuko enää täysistunnossa sanottavan: ”voi voitettuja” tai ”minkä kirjoitin sen kirjoitin.” Nämä ovat vanhoja antiikin lentäviä lauseita, joita harvoin kuulee nykyään viljeltävän. Sen sijaan politiikka uudistaa kokoajan itseään, jonka seurauksena myös lentävät lauseet uudistuvat. Vanhat viisaudet saattavat ottaa uuden muodon, kuten vanhan roomalaisen sanonnan ”ihminen on ihmiselle susi” (lat. homo homini lupus) voidaan katsoa kuvaavan sitä kuinka aina joku käyttäytyy epärehellisesti ja pettää lopun yhteiskunnan. Tähän lentävään lauseeseen voidaan mm. yhdistää itsevaltiaat satiiri ohjelmassa viljelty lause ”Kepu pettää aina.”

Aina eivät lentävät lauseet välttämättä muunnu uusiksi lentäviksi lauseiksi, vaan myös vanhat lentävät lauseet ovat yhä tietyissä konteksteissa käytössä. Vaikka kuulemme lähes päivittäin jonkinlaisen lentävän lauseen, emme aina edes tiedosta kuulemaamme lentäväksi lauseeksi. Koulussa kuulee usein sitä, ettemme opiskele koulua vaan elämää varten, mikä juontaa juurensa vanhasta sanonnasta ”non scholae, sed vitae discimus.” Vanhoillisten ihmisten kuulee usein toteavan: ”kyllä Siperia opettaa”, arjen elämän oppina todetaan usein että ”vaihtelu virkistää” ja huonolla säällä sanotaan: ”sateen jälkeen paistaa aurinko.” On siis erittäin väärä luulo ettemme kuule tai käytä enää nykyään lentäviä lauseita, mutta olemmeko tuomittuja toistamaan päivästä toiseen samoja lauseita eri muodoissa ja konteksteissa?

”Emme”, kuuluu vastaus kysymykseen. Vaikkei sitä heti huomaa, muodostuu ympärillämme koko ajan uusia lentäviä lauseita. Kaikki muistavat vuoden 2011 eduskuntavaalit ainakin yhdestä asiasta. Timo Soinin spontaani huudahdus jäi kaikkien suomalaisten mieliin, olihan kyseessä sentään vuoden 2011 suurin ”Jytky!”. Lentävien lauseiden tiedostamaton muodostus ei ole vain poliitikkojen ja suurten ajattelijoiden etuoikeus, vaan suurin osa nykypäivän lentävistä lauseista nousee esille median kautta. Kun kirjoitan sanat DNA ja Atria, muistavat kaikki vähänkin aikaa television edessä viettäneet hakemani lentävät lauseet. ”Elämä on” ja ”Hyvä ruoka, parempi mieli” muistuttavat antiikin menestyneitä lentäviä lauseita siinä suhteessa että niillä on syvällisempi sanoma. DNA:n elämä on lause voi kuvata mm. sitä kuinka toisilla ihmisillä vain yksinkertaisesti sujuu paremmin elämässä kuin toisilla, eikä tälle voi mitään tehdä. Hyvä ruoka, parempi mieli pohjautuu, paitsi tieteelliseen tietoon verensokerin ja hyvän mielialan yhteydestä, myös siihen että päivittäinen ruokailu on sosiaalinen tapahtuma, jossa voi purkaa huolensa muille. Myös Timo Soinin eduskuntavaalipuheessaan käyttämä lausahdus ”Tänään on tilipäivä!” kertoo enemmän kuin miltä aluksi näyttäisi. Soini halusi kuvata lausahduksellaan sitä kuinka Perussuomalaiset olivat vihdoin päässeet kunnolla mukaan vaikuttamaan ja ajamaan oman näkökantansa Suomea.

Kuten kirjoista, elokuvista, puheista ja mediasta näkee lentävät lauseet ovat yhä voimissaan eivätkä ole katoamassa minnekään. Uusia lentäviä lauseita syntyy ja vanhat muokkaantuvat niin kauan kuin ihmiset vain puhuvat toisilleen. Kaikki haluavat lisätä teksteihinsä ja puheisiinsa sen pienen pisaran yleissivistystä ja värikkyyttä jollakin kontekstiin sopivalla lentävällä lauseella. Lentävät lauseet eivät ole kadonneet, meidän pitää vain osata nähdä puut metsältä.

Mitä kirjallisuuden klassikot ovat?

9 Jou

Tervetuloa Klassikkopalettiin!

Klassikkopaletti on linkki kirjallisuuden klassikoiden maailmaan ja työkalu niiden työstämiseen.

Jäikö sinua vaivaamaan mitkä ihmeen klassikot? Niin meitäkin. Ei muuta kuin peremmälle vain!

Matka kirjallisuuden klassikoiden maailmaan voi alkaa!

Mitä ovat kirjallisuuden klassikot?