Archive by Author

Tommi Parikka, Linnunradan käsikirja liftareille

4 Huh

Elämän tarkoitusta etsimässä

 

Mitä tapahtuu, kun yhdistetään muun muassa tyypillinen brittimies, maanis-depressiivinen robotti, kaksipäinen ja kolmikätinen hulivilipresidentti sekä äärettömällä epätodennäköisyysmoottorilla varustettu avaruusalus? Tähän kysymykseen kykenee luultavasti vastaamaan ainoastaan Douglas Adamsin Linnunradan käsikirja liftareille (1979). Uskomattomaan tahtiin lentävän mielikuvituksen tuotteena syntynyt tieteisparodia, joka on maailman ainoan viisiosaisen trilogian ensimmäinen osa, sinkoaa lukijan aivan uusiin sfääreihin. Huumoria säästämättä, laadusta tinkimättä.

 

Arthur Dent herää eräänä torstaiaamuna siihen, että hänen talonsa Länsi-Englannissa aiotaan purkaa ohitustien vuoksi. Hänen tietämättään sama kohtalo odottaa koko maapalloa asukkaineen: Maa on tuhottava tähtienvälisen rakennushankkeen tieltä. Arthurin ystävä Ford Prefect, joka on todellisuudessa kotoisin pieneltä planeetalta Betelgeuzen lähettyviltä, pelastaa itsensä ja Arthurin liftaamalla tuhooja-aluksen kyytiin. Erinäisten varsin epätodennäköisten sattumien tuloksena Arthur ja Ford päätyvät Linnunradan seinähullun presidentin varastamaan avaruusalukseen, joka kulkee äärettömän epätodennäköisyysmoottorin voimalla. Linnunrataa kierrellään ristiin rastiin maailmankaikkeuden perimmäisen kysymyksen selvittämiseksi.

 

Voin sanoa pitäneeni kirjasta huumorin vuoksi, mutta ehkäpä suurin syy on täydellisen ennalta-arvaamaton juoni. Olen erityisen yllättynyt siitä, kuinka kunnioitettava mielikuvitus Adamsilla on ollut – ainesta riittäisi moneenkin klassikkoon. Vaikkapa äärettömän epätodennäköisyysmoottorin vaikutusten kuvaaminen saisi absurdiudessaan Salvador Dalinkin kateudesta vihreäksi. Lisäksi maailmankaikkeuden kaukaisissa osissa on täysin päättömän kuuloisia yhteiskuntia, kansoja ja tapoja. Niistä kuitenkin löytyy tarkemmin mietittynä selkeitä yhtymäkohtia tämän maailman asioihin. Kalliita antareslaisen undulaatin sylkirauhasia esimerkiksi pidetään suurena herkkuna, vaikka ne ovatkin ällöttäviä, ja niitä ostavat rikkaat idiootit, jotka haluavat tehdä vaikutuksen toisiin rikkaisiin idiootteihin. Kuulostaako tutulta?

 

Typeryyksiin asti menevä statussymbolien tavoittelu ei ole suinkaan ainoa asia, jonka kustannuksella Adams irvailee käyttäen apuna vieraita aurinkokuntia. Ivapiikkejä lentelee niin byrokratian kuin ammattifilosofienkin suuntaan, mutta päällimmäinen teema koko kirjan aikana on maailmankaikkeuden asukkaiden jatkuva halu saada lisää tietoa, lisää rikkautta, lisää onnellisuutta – aina vain lisää. Tavoittelu kuluttaa mielettömästi aikaa, vaivaa ja rahaa, eikä siltikään johda toivottuun lopputulokseen. Kun elämälle etsitään tarkoitusta väärästä suunnasta, koko maailmankaikkeus on täynnä pelkkiä merkityksettömiä sattumia ja turhuuksien turhuutta.

 

Niin se vaan menee täällä kotoisessa maailmassammekin, minkä vuoksi ”planeetan asukkailla on ongelmana se, että he ovat suurimman osan elämästään onnettomia”. Postmodernina aikana ihmisten tyytymättömyys elämäänsä tuntuu osaltaan vain lisääntyneen teknologian kehittymisestä huolimatta, minkä Adamskin vaikuttaa panneen merkille jo kolmisenkymmentä vuotta sitten. Lopulta päädytään vain siihen, että parhaiten kaupaksi menee alkoholipaukkujen valmistusta tarkasti neuvova hakuteos, ja täydelliseksi rakennettu, aidolla inhimillisellä persoonallisuudella varustettu superälykäs androidi on myös superkyyninen pessimisti. Rikkaus ja tekniikka pettävät, ja paratiisi suorastaan kuhisee käärmeitä.

 

Ja saadaanhan se elämän tarkoituskin lopulta selville – yksinkertaista vastausta tosin ei ymmärretä eikä siihen niin ollen olla tyytyväisiä. Perimmäisen vastauksen ymmärtäminen noin vain kuulostaisi toki jo epärealistiselta jopa verrattuna ydinkärkiohjusten yhtäkkiseen muuttumiseen kaskelotiksi ja pelargoniruukuksi, huolimatta jopa siitä, että vastaus voi todellisuudessakin olla hyvin yksinkertainen. Kenties vielä joskus ymmärrämme sen.

Mainokset